Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu
On kesä ja loma. Istun varjossa kotimme parvekkeella. On paahtavan kuuma, vaikka parvekkeen lasit ovat auki, eikä aurinko paista tässä vaiheessa päivää enää suoraan parvekkeelle. Lomasta huolimatta olen nukkunut huonosti. Kuumuus vaivaa ja aivot käyvät koko ajan kierroksilla.
Upea kesä ja loma ovat osittain vieneet ajatukseni pois vauvaprojektista. Olen yrittänyt rentoutua, mutta kipeät ajatukset putkahtelevat silti mieleeni aika ajoin. Vauvauutisten tulva ympärilläni on loputon. Katselen ystävieni lapsia, puolisoni ystävälle muutamia päiviä sitten syntynyttä pientä ihmettä sekä kadulla vastaan tulevia raskaana olevia naisia.
On varmasti todella tukalaa olla viimeisillään raskaana näissä helteissä. Mutta silti antaisin mitä tahansa voidakseni olla kuin he.
Täytin hiljattain 30 vuotta. Mitään varsinaista ikäkriisiä minulla ei oikeastaan ole. Elämäni on monin tavoin varsin mallillaan, joten tuntuu ihan hyvältä olla 30-vuotias.
Ainut, mitä minulta puuttuu, on lapsi. Ajattelin aina olevani tässä vaiheessa jo äiti, tai edes raskaana.
Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen toivonut lasta jo pitkään ennen kuin edes aloitimme raskauden yrittämisen. Vuodenkiertoon ovat jo jonkin aikaa kuuluneet säännölliset ajatukset siitä, että “ehkä ensi kesänä meillä on täällä mökillä mukana pieni nyytti”, “ehkä ensi jouluna olen jo raskaana” tai “ehkä noissa häissä joudunkin pukeutumaan jo raskausajan vaatteisiin”.
Mutta tässä sitä taas ollaan. Jälleen yksi kesä, eikä lapsesta tai edes raskaudesta ole tietoakaan. Silti kelat ovat aivan samat: ehkä sitten ensi kesänä, ehkä sitten…
Menimme pari kuukautta sitten naimisiin. Suunnitellessamme häitämme reilu vuosi sitten vauvaprojekti oli jo aluillaan, vaikkemme vielä yrittäneetkään. Jo silloin mietin, olisinko hääpäivänämme raskaana ja mitä tekisin, jos en raskauden takia enää mahtuisikaan hääpukuuni.
En ollut raskaana, sain juoda rauhassa kuohuvaa ja alkuperäinen hääpuku mahtui päälleni. Koronatilanteen vuoksi hääjuhlamme siirtyivät kuitenkin vuodella eteenpäin. Siksi mietin jälleen samoja kysymyksiä ja huomaan pohtivani, millainen hääpuku olisi paras ratkaisu tilanteessa, jossa naimisissa on oltu jo vuoden verran ja “morsian” on tukevasti raskaana.
Typerää. Niin typerää.
Raskauden yrittämisessä pahinta on epävarmuus. Tuntuu, ettei mitään voi suunnitella. Oli kyse sitten hääjuhlista, seuraavan työpaikan etsimisestä, lomareissuista tai niinkin arkisesta asiasta kuin uudet vaatteet, huomaan jatkuvasti pohtivani raskauden mahdollisuutta. Kannattaakohan tässä nyt suunnitella kesälomaksi pyöräreissua, jos vaikka olenkin raskaana? Kannattaakohan näitä kalliita housuja nyt ostaa, jos vaikka olenkin kohta raskaana? Kannattaakohan minun nyt pohtia, millaisia töitä haluaisin hakea nykyisen työsuhteeni päättyessä, jos oikeastaan toivoisin pääseväni seuraavaksi äitiysvapaalle?
Ja niin edelleen. Mielessä on aina se “jos”.
Aloittaessani tämän blogin, ajattelin kirjoittavani säännöllisesti raskauden yrittämisen sekä raskauden ja lähestyvän äitiyden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt hyvin satunnaiseksi. Siihen on hyvin yksinkertainen syy: minulla ei tunnu olevan mitään uusia ajatuksia, joista kirjoittaa.
Blogia aloittaessani kuvittelin naiivisti, että raskauden yrittämisestä kirjoittaminen muuttuisi melko nopeasti raskaudesta ja sen herättämistä tunteista kirjoittamiseen. Että pääsisin pian kirjoittamaan äitiydestä.
Mutta näistä tunteista on vielä niin pitkä matka äitiyteen, etten toistaiseksi osaa kirjoittaa mistään muusta kuin tästä loputtomasta odotuksesta, jossa ei oikeastaan ole enää mitään uutta kirjoitettavaa.
Tällä hetkellä menossa on yrityskierto 8. Se voi toki vielä tuottaa tulosta. Ja onhan tätä kesää vielä jäljellä.
Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.