Lapseton vuosi
“Jokaista päättynyttä vuotta kohden on 365 uutta syytä uskoa hyvään”. Sitaatti on ehkä Coca-Colan mainoksesta, mutta jotain arkisen kaunista siinä silti on. Jokainen päivä on uusi mahdollisuus.
Vuoteen 2021 mahtui paljon hyvää. Oli töitä, oli harrastuksia, oli kiinnostavia uusia luottamustoimia. Oli elämäni ensimmäinen kunnollinen palkallinen kesäloma ja hyviä reissuja. Oli häät. Ihanat, pienet pandemia-ajan häät ja maailman paras aviomies. Oli ystäviä ja oli juhlia. Oli hyvää, tavallista arkea.
Mutta oli myös suuri suru. Oli suuri suru siitä, ettei vuosi 2021 ollutkaan se vuosi, jolloin minusta tulee äiti. Odotus, toiveikkuus ja kutkuttava jännitys vaihtuivat epätoivoon, itseinhoon ja kyyneliin. Minusta ei tullut äitiä. Minusta tuli lapseton.
Ei, vielä tänäkään talvena en saanut työnnellä lastenvaunuja sohjoisilla kaduilla. Ei, vielä tänäkään kesänä en saanut kastella lapseni varpaita ensimmäistä kertaa lämpimään meriveteen. Ei, vielä tänäkään jouluna en saanut ojentaa lastani isovanhempiensa syliin. Ei, ei vieläkään.
Vaikka reilun kuukauden päässä häämöttävä aika lapsettomuuspoliklinikalle onkin hieman helpottanut jatkuvaa piinaa, en voi väittää, etteivätkö joulun pyhät olisi olleet vaikeita. Niin monta joulua olen jo ehtinyt toivoa ja haaveilla, niin monta joulua jo ennen kuin aloitimme raskauden yrittämisen reilu vuosi sitten.
Kun katselin mieheni veljentytärtä leikkimässä isoäitinsä kanssa, sydämeni muljahti. Saavatkohan minun vanhempani koskaan kokea tuota?
Vuoden viimeisenä päivänä olisi kannattanut pysyä poissa somesta. Valitettavasti ymmärsin sen vasta siinä vaiheessa, kun kaikki vuoden 2021 aikana erinäisille koirankumminkaimoille syntyneet pienet ihmiset vyöryivät ruudulleni tonttulakeissaan yksi toisensa perään.
Tietysti. Koska eihän se riitä, että aina kun avaan Facebookin tai Instagramin, silmilleni voivat lävähtää tuoreet pienet nappisilmät, tuhiseva nyytti tai vastasyntyneet varpaat. Ehei, vuoden viimeisenä päivänä jokainen haluaa summata vuotensa kohokohdat. Ja niille, jotka ovat vuoden aikana olleet niin onnekkaita, että ovat saaneet lapsen, on lapsen syntymä tietysti se kohokohta, joka kaikille pitää jakaa taas uudelleen, uudelleen ja uudelleen.
Uudelleen ja uudelleen. Skrollaan, tykkään – ja kuolen vähän sisältä joka kerta. Sydän jättää yhden lyönnin välistä aina, kun vauvauutiset hypähtävät silmilleni täysin odottamatta.
Se on tämä ikä. Ei somea enää käytetä mihinkään muuhun. Uudet työpaikat, asuntokaupat, kihlat, häät ja vauvat. Niistä somessa kerrotaan. Ei Facebookia uskalla enää avata, jos yksikin näistä teemoista osuu arkaan paikkaan.
Kuulostan nyt tympeältä paskalta, kurjalta ilonpilaajalta. Totta kai somessa saa kertoa juuri siitä, mistä haluaa. Ei sellaista ilon aihetta olekaan, joka ei jostakusta tuntuisi pahalta. Iloitsin itsekin keväällä Facebookissa esimerkiksi häistämme. Aivan varmasti sekin on sattunut jonkun sydämeen.
Mutta haluan silti sanoa ääneen sen, että minusta tuntuu aivan helvetin pahalta joka kerta, kun joku kertoo vauvauutisia. Tuntuu pahalta, koska en voi hallita sitä, milloin tämän tiedon saan ja keneltä sen saan. Lähipiirin vauvauutisista osaan kyllä iloita. Mutta kaikki ne puolitutut somessa, aivan yhtäkkiä… Ei saatana.
Tältä vuodelta en toivo mitään muuta kuin lasta – tai edes raskautta. Koska vuodessa on vain 12 kuukautta ja raskaus kestää niistä yhdeksän, on aika epätodennäköistä, että tulisin äidiksi vielä tänäkään vuonna. Mutta matkani äidiksi voi kyllä alkaa, jos hyvin käy.
Sitä minä toivon, enemmän kuin mitään koskaan. Eikä toivoa ole vielä menetetty. Onhan tässä taas 365 uutta syytä uskoa hyvään.