Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

On kesä ja loma. Istun varjossa kotimme parvekkeella. On paahtavan kuuma, vaikka parvekkeen lasit ovat auki, eikä aurinko paista tässä vaiheessa päivää enää suoraan parvekkeelle. Lomasta huolimatta olen nukkunut huonosti. Kuumuus vaivaa ja aivot käyvät koko ajan kierroksilla.

Upea kesä ja loma ovat osittain vieneet ajatukseni pois vauvaprojektista. Olen yrittänyt rentoutua, mutta kipeät ajatukset putkahtelevat silti mieleeni aika ajoin. Vauvauutisten tulva ympärilläni on loputon. Katselen ystävieni lapsia, puolisoni ystävälle muutamia päiviä sitten syntynyttä pientä ihmettä sekä kadulla vastaan tulevia raskaana olevia naisia.

On varmasti todella tukalaa olla viimeisillään raskaana näissä helteissä. Mutta silti antaisin mitä tahansa voidakseni olla kuin he.

Täytin hiljattain 30 vuotta. Mitään varsinaista ikäkriisiä minulla ei oikeastaan ole. Elämäni on monin tavoin varsin mallillaan, joten tuntuu ihan hyvältä olla 30-vuotias.

Ainut, mitä minulta puuttuu, on lapsi. Ajattelin aina olevani tässä vaiheessa jo äiti, tai edes raskaana.

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, olen toivonut lasta jo pitkään ennen kuin edes aloitimme raskauden yrittämisen. Vuodenkiertoon ovat jo jonkin aikaa kuuluneet säännölliset ajatukset siitä, että “ehkä ensi kesänä meillä on täällä mökillä mukana pieni nyytti”, “ehkä ensi jouluna olen jo raskaana” tai “ehkä noissa häissä joudunkin pukeutumaan jo raskausajan vaatteisiin”.

Mutta tässä sitä taas ollaan. Jälleen yksi kesä, eikä lapsesta tai edes raskaudesta ole tietoakaan. Silti kelat ovat aivan samat: ehkä sitten ensi kesänä, ehkä sitten…

Menimme pari kuukautta sitten naimisiin. Suunnitellessamme häitämme reilu vuosi sitten vauvaprojekti oli jo aluillaan, vaikkemme vielä yrittäneetkään. Jo silloin mietin, olisinko hääpäivänämme raskaana ja mitä tekisin, jos en raskauden takia enää mahtuisikaan hääpukuuni.

En ollut raskaana, sain juoda rauhassa kuohuvaa ja alkuperäinen hääpuku mahtui päälleni. Koronatilanteen vuoksi hääjuhlamme siirtyivät kuitenkin vuodella eteenpäin. Siksi mietin jälleen samoja kysymyksiä ja huomaan pohtivani, millainen hääpuku olisi paras ratkaisu tilanteessa, jossa naimisissa on oltu jo vuoden verran ja “morsian” on tukevasti raskaana.

Typerää. Niin typerää.

Raskauden yrittämisessä pahinta on epävarmuus. Tuntuu, ettei mitään voi suunnitella. Oli kyse sitten hääjuhlista, seuraavan työpaikan etsimisestä, lomareissuista tai niinkin arkisesta asiasta kuin uudet vaatteet, huomaan jatkuvasti pohtivani raskauden mahdollisuutta. Kannattaakohan tässä nyt suunnitella kesälomaksi pyöräreissua, jos vaikka olenkin raskaana? Kannattaakohan näitä kalliita housuja nyt ostaa, jos vaikka olenkin kohta raskaana? Kannattaakohan minun nyt pohtia, millaisia töitä haluaisin hakea nykyisen työsuhteeni päättyessä, jos oikeastaan toivoisin pääseväni seuraavaksi äitiysvapaalle?

Ja niin edelleen. Mielessä on aina se “jos”.

Aloittaessani tämän blogin, ajattelin kirjoittavani säännöllisesti raskauden yrittämisen sekä raskauden ja lähestyvän äitiyden herättämistä tunteista ja ajatuksista. Kirjoittaminen on kuitenkin jäänyt hyvin satunnaiseksi. Siihen on hyvin yksinkertainen syy: minulla ei tunnu olevan mitään uusia ajatuksia, joista kirjoittaa.

Blogia aloittaessani kuvittelin naiivisti, että raskauden yrittämisestä kirjoittaminen muuttuisi melko nopeasti raskaudesta ja sen herättämistä tunteista kirjoittamiseen. Että pääsisin pian kirjoittamaan äitiydestä.

Mutta näistä tunteista on vielä niin pitkä matka äitiyteen, etten toistaiseksi osaa kirjoittaa mistään muusta kuin tästä loputtomasta odotuksesta, jossa ei oikeastaan ole enää mitään uutta kirjoitettavaa.

Tällä hetkellä menossa on yrityskierto 8. Se voi toki vielä tuottaa tulosta. Ja onhan tätä kesää vielä jäljellä.

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys Ajattelin tänään

Pitääkö olla huolissaan?

Edellisestä kirjoituksestani on vierähtänyt aivan huomaamatta jo yli kuukausi. Kuten tuossa viimeisimmässä kirjoituksessani totesin, aika kuluu samaan aikaan niin kovin nopeasti ja niin kovin hitaasti. Yrityskierrot seuraavat toisiaan varovaisen optismismin, innostuneen jännityksen, kalvavan epävarmuuden ja lopulta pettymyksen kiertokulkuna. Nyt lopuillaan on jo yrityskierto 6, enkä usko sen tuottaneen tulosta.

Mutta on tänä keväänä jotain ihanaakin tapahtunut. Sitten edellisen kirjoitukseni minusta on tullut rouva. Olosuhteiden pakosta sanoimme toisillemme tahdon hyvin pienimuotoisesti perhepiirissä, mutta päivämme oli silti mitä ihanin. Häähumussa olen onnistunut myös hetkeksi siirtämään vauvaprojektin mielessäni taka-alalle.

Nyt häät on kuitenkin juhlittu ja hääkuvat fiilistelty. Kuukautiskierron lähestyessä loppuaan vanha tuttu mörkö on jälleen alkanut raivata tietään päivänvaloon jostakin takaraivoni perukoilta.

Kun yritystä on takana puoli vuotta ja normaali kuukautiskierto on antanut etsiä itseään jo yli vuoden, hiipii mieleen väkisinkin ajatus siitä, että tästä projektista saattaa tulla vaikeampi kuin osasin ajatella. Oikeastihan puoli vuotta ei vielä ole aika eikä mikään. Mutta kun vauvakuume on kova, on vaikeaa olla kysymättä: pitääkö olla huolissaan?

Mikäli tilastoja on uskominen, huoleen ei ole vielä syytä. Naistalo.fi-sivuston mukaan yli 80 prosenttia naisista tulee raskaaksi ensimmäisen vuoden sisällä ehkäisyn pois jättämisestä. Noin puolet pareista onnistuu toisen vuoden aikana, mutta kolmantena vuonna raskauden alkamisen todennäköisyys on enää kymmenen prosentin paikkeilla.

Yhdessä yrityskierrossa raskauden alkamisen todennäköisyys on noin 25 prosenttia, jos yhdyntä ajoitetaan ovulaation aikaan. Se ei ole kovin paljon. Kun ensin on koko elämänsä kuvitellut tulevansa raskaaksi pelkästä katseesta, on melko tyrmäävä kokemus tajuta, että tuossa se todennäköisyys sitten oikeasti on.

25 prosenttia. Neljäsosa.

Onhan se paljon, jos lasta ei halua. Totta kai sellaisessa tilanteessa on käytettävä ehkäisyä, jos todennäköisyyden ei halua realisoituvan.

Mutta raskautta toivovalle todennäköisyys tuntuu pieneltä. Etenkin, kun iän myötä se laskee koko ajan. Hitaasti, mutta varmasti.

Ja jos palaamme hetkeksi matematiikan tunneille ja muistelemme, miten todennäköisyydet toimivat, voimme todeta, että todennäköisyys on jokaisessa yrityskierrossa aina tuo sama 25 prosenttia. Yrityskierrot ovat toisistaan riippumattomia tapahtumia, joten neljäsosan todennäköisyys ei todellakaan tarkoita sitä, että viimeistään neljän yrityskierron jälkeen homma natsaisi.

On varsin mahdollista, ettei todennäköisyys realisoidu koskaan, yrityskiertojen määrästä riippumatta.

Ja tämä on siis raskauden alkamisen todennäköisyys ainoastaan silloin, jos petipuuhat sattuvat kiinnostamaan otolliseen aikaan. Ovulaation ympärille ajoittuvat hedelmällinen aika kestää suurin piirtein kolmesta viiteen päivää. Toisin sanoen vuodessa on noin 36–60 päivää, joiden aikana raskauden alkaminen on aidosti mahdollista. Ja noina päivinä pitäisi sitten aina a) haluta seksiä ja b) olla siihen mahdollisuus.

Ei siis oikeastaan liene mikään ihme, jos yrittäminen ei vielä puolen vuoden sisällä ole tuottanut tulosta. Facebookin ja Instagramin uutisvirrasta hyökyvien vatsa- ja ultraäänikuvien perusteella voisi kuitenkin kuvitella, että ympärilläni kaikki muut sikiävät kuin taikaiskusta.

Koska eihän tästä puhuta. Lapsihaaveista kerrotaan sitten, kun raskaus on edennyt riittävän pitkälle tai lapsi on jo tukevasti vanhempiensa käsivarsilla. Siitä, kauanko lapsesta haaveiltiin, ei sanota sanaakaan.

Korjaan: niin sanotusti tavalliset, vaikkapa puolesta vuodesta vuoteen lasta yrittäneet pariskunnat eivät sano asiasta sanaakaan. Asiasta puhuvat yleensä ainoastaan ne, joille lapsen saaminen oli helppoa, tai ne, joille se on äärimmäisen vaikeaa.

Todellisuudessa suurin osa pariskunnista sijoittuu jonnekin näiden ääripäiden väliin. Jonnekin, jossa yritetään kuukausia, ehkä jopa vuosi.

Mutta koska näitä tarinoita emme juuri koskaan kuule, kuvittelemme, että jos raskaus ei ala välittömästi, on jotain varmasti pahasti vialla. Koska kukaan ei kerro, että hei, mekin yritimme puoli vuotta, jokainen vanhemmuutta toivova joutuu jo naurettavan aikaisessa vaiheessa pohtimaan yksin, pitääkö tässä olla huolissaan.

En voi väittää, ettenkö olisi huolissani. Hetkittäin olen kauhuissani. Mutta samaan aikaan tiedän, ettei vielä ole mitään hätää. Yritän hengittää syvään ja kuunnella järjen ääntä.

Joskus toivon, että voisin suhtautua asioihin yhtä rationaalisesti kuin puolisoni ja hakea turvaa tilastoista silloin, kun pääkoppa alkaa käydä ylikierroksilla.

Perhe Oma elämä Raskaus ja synnytys