Olen ylipainoinen. Tai mitäpä sitä turhaan kaunistelemaan – itse asiassa olen lihava. Tarkkoja lukuja en kerro, koska niistä ei ole kenellekään mitään hyötyä, mutta todettakoon, että painoindeksini on tällä hetkellä 30. Se on raja, jonka toisella puolella ei olla enää pelkästään hieman ylipainoisia, vaan rehellisesti lihavia.

Olen ollut ylipainoinen suurimman osan elämästäni. Siksi minulla on myös aina ollut hyvin vahva lihavan identiteetti – silloinkin, kun parikymppisenä muutaman vuoden ajan olin täysin “normaaleissa” mitoissa. Kun nyt katson kuvia itsestäni noin kymmenen vuoden takaa, en kykene käsittämään, kuinka en silloinkaan osannut olla tyytyväinen kehooni. Olin mielestäni lihava ja halusin laihtua.

Suhteeni omaan kehooni on ollut ongelmallinen niin kauan kuin muistan. Olen myös laihduttanut niin kauan kuin muistan. Olen aina pitänyt kehoani epämiellyttävänä, hankalana ja kaikin tavoin liian isona. Muistan lapsuudestani hetken, jo ennen kouluikää, jolloin minua hieman tukevampi ystäväni totesi minulle täysin spontaanisti kesken naamiaisleikkien: “Et säkään niin laiha ole”.

Siitä lähtien olen ollut lihava – ennen kaikkea mieleltäni, mutta pitkälti myös muodoiltani.

Haluan kirjoittaa rehellisesti siitä, millaisia tunteita lihavuus minussa herättää. Ne tunteet eivät ole miellyttäviä eivätkä armeliaita. Ne ovat kovia, ankaria ja raakoja. Siksi myös kirjoitan niistä niin, ankarasti ja raa’asti.

Samalla haluan kuitenkin korostaa, että en koskaan – koskaan – ole ajatellut yhdestäkään toisesta ihmisestä samalla tavalla kuin ajattelen itsestäni. Vaikka itse pidän itseäni ällöttävänä, laiskana ja huonona ihmisenä liikakilojeni vuoksi, en ajattele muista ihmisistä näin. Tässä kirjoituksessa haukun vain ja ainoastaan itseäni, en ketään muuta. Toivon myös täydestä sydämestäni, ettei kukaan muu ajattelisi itsestään näin julmasti.

Haluaisin kovasti olla kehopositiivinen. Haluaisin kovasti hyväksyä oman kehoni sellaisena kuin se on. Toistaiseksi en kuitenkaan ole siihen pystynyt.

Oman ylipainoni taustalla on todennäköisesti jonkinasteinen syömishäiriö. Diagnoosia minulla ei ole, mutta suhteeni ruokaan on vaikea – kuten lihavilla useimmiten on. Ehkä joskus kirjoitan aiheesta vielä laajemmin, mutta tässä vaiheessa tyydyn toteamaan, että olen oireillut ahmimistyyppisesti lapsuudestani asti.

Viimeisten vajaan kymmenen vuoden aikana painoni on noussut yli 20 kiloa. Näistä kiloista seitsemää on kiittäminen koronavuodesta – kyllä, olen lihonut vuodessa seitsemän kiloa. Koska painoni on aina ollut minulle arka asia, se on saanut keskeisen roolin myös vauvaprojektissa: olen vakaasti päättänyt, että kuukautiskiertoni ongelmat johtuvat ylipainostani.

On toki totta, että ylipaino voi vaikuttaa naisen kuukautiskiertoon ja hedelmällisyyteen. Kun kuukautiskiertoni ei hormonaalisen ehkäisyn lopettamisen jälkeen alkanut toimia normaalisti, löysin tietenkin itseni googlailemasta mahdollisia syitä ongelmaani.

Voitte jo varmasti arvata, mikä olikaan se yleisimmin erinäisillä internetin ihmemaailman palstoilla mainittu syy kuukautiskierron muutoksiin: painon muuttuminen.

Vain pari artikkelia aiheesta ja olin jo täysin vakuuttunut siitä, että olen syönyt itseni hedelmättömäksi. Jos lapsen yrittäminen on jo muutenkin monella tavalla henkisesti raskas prosessi, on se aivan erityisen raskasta ihmiselle, jonka suhde omaan kehoonsa on rikki.

Olen aina vihannut kehoani. Se ei ole koskaan ollut sellainen kuin haluaisin sen olevan. Ja nyt se ei edes toimi sillä tavalla kuin haluaisin sen toimivan. Ja mikä pahinta, olen saattanut aiheuttaa tämän kaiken itse antamalla itseni lihoa täysin holtittomasti.

Kierre on valmis. Pahimpina hetkinä se imaisee minut sisuksiinsa silmänräpäyksessä. Olen lihava ja kamala ja huono, eikä minusta koskaan tule äitiä siksi, että en osaa pitää itsestäni tämän parempaa huolta.

Mutta parempina hetkinä järki voittaa. Yksikään lääkäri tai gynekologi, jonka kanssa olen viimeisen vuoden aikana kuukautiskiertoni ongelmien takia asioinut, ei ole viitannut painooni sanallakaan. Terolutit ovat auttaneet säännöllistämään kuukautiskiertoani ja ovulaatiotestien perusteella myös ovulaatio vaikuttaisi tapahtuvan normaalisti. Varsinaisia yrityskiertoja on takana vasta neljä.

Mitään hätää ei siis oikeasti ole. En todennäköisesti ole hedelmätön, eikä painoni todennäköisesti ole ongelma. Olen vain tottunut syyttämään sitä kaikesta.

Syömishäiriö on sairaus, ei itse valittu käyttäytymismalli. Syömishäiriö ei katso ikää, sukupuolta tai kehon kokoa. Syömishäiriössä syöminen tai syömättömyys hallitsee ja sotkee normaalia elämää. Jos koet ruokasuhteesi ongelmalliseksi, apua saat esimerkiksi Syömishäiriöliiton tukipuhelimesta, chatista ja vertaistukiryhmistä. Älä jää yksin!