Olen halunnut tulla äidiksi jo useamman vuoden ajan. Vielä sitäkin pidempään ajatus vanhemmuudesta on pyörinyt mielessäni tavalla tai toisella. Kuten ehkä useimmat meistä, olen kaiketi aina jotenkin puoliautomaattisesti ajatellut saavani jonain päivänä lapsen.

Seurustelin opintojeni alkupuolella minua kahdeksan vuotta vanhemman miehen kanssa. Kun toinen on 20 ja toinen 28-vuotias, se on tuntuva ikäero. Ikäero ei suinkaan ollut suhteemme ainut haaste, mutta se muodostui eräänlaiseksi kehykseksi monille, monille muille ongelmille. Yksi näistä ongelmista oli se, että poikaystävälläni oli kiire naimisiin ja perhettä perustamaan.

Silloin jouduin ensimmäisen kerran tosissani pohtimaan, miltä ajatus lapsen saamisesta minusta aidosti tuntuu.

Lienee sanomattakin selvää, etten ollut vielä 20-vuotiaana valmis vaimoksi ja äidiksi. Tai kuka tietää, ehkä oikean ihmisen kanssa olisin saattanut ollakin. Mutta ainakaan tämän ihmisen kanssa en ollut – en sellaisen ihmisen kanssa, johon en voinut aidosti luottaa ja joka ei kyennyt sitoutumaan minuun tai kohtelemaan minua kunnioituksella, vaikka puhui kihloista ja häistä.

Synkimmälläkin pilvellä on kai kuitenkin kultareunuksensa, jos oikein tarkasti katsoo. Vaikka kyseinen parisuhde oli monin tavoin hyvin traumaattinen, olen kiitollinen siitä, että tulin tuolloin tarkastelleeksi rehellisesti ja syvällisesti omia haaveitani ja halujani.

Kyllä, haluan lapsen tai lapsia – mutta en nyt, en vielä huomenna, enkä ainakaan tämän ihmisen kanssa, oli reflektointini lopputulos.

Oli kyse sitten mistä haaveesta tahansa, omia halujaan ja toiveitaan on hyvä hetkittäin pysähtyä tarkastelemaan. Tuolloin kymmenisen vuotta sitten kysyin itseltäni, haluanko todella aidosti lapsia, ja jos haluan, niin miksi – siksikö, että lapsia ikään kuin kuuluu haluta, vaiko siksi, että oikeasti itse haluan lapsia.

Puoliautomaattisesta “saan joskus lapsia” -ajatuksesta muotoutui vähitellen aito “haluan joskus lapsia” -haave, joka kumpusi täysin ja vain ja ainoastaan minusta itsestäni.

Mutta sen haaveen toteutumisen aika ei ollut vielä silloin, enkä sen toteutumista juuri siinä hetkessä halunnutkaan. Kului vielä vuosia ennen kuin toive lapsesta alkoi oikeasti kasvaa sellaisiin mittasuhteisiin, että aika alkoi tuntua olevan kypsä. Se edellytti muun muassa sitä, että löysin sekä itseni että rinnalleni oikean ihmisen.

Nyt olen ollut valmis jo jonkin aikaa – enemmän kuin valmis. Rehellisesti sanottuna olen kaivannut lasta kipeästi jo jonkin aikaa. Ehkä se on se kuuluisa biologinen kello, joka tässä tikittää, tai sitten se on jotain muuta. Mutta joka tapauksessa olen haaveillut lapsen saamisesta aidosti jo muutaman vuoden.

Meidän parisuhteessamme perheenlisäykseen liittyvät keskustelut ovat aina koskettaneet ennen kaikkea ajoitusta. Puolisoni on rationaalinen ja analyyttinen persoona, joka ei syöksy pää edellä kaikenlaisiin tunnekuohuihin samalla tavalla kuin minä. Se on toisinaan todella raivostuttavaa, mutta samalla arvostan tätä piirrettä hänessä myös hyvin paljon.

Milloin se kuuluisa oikea aika sitten lopulta on? Kunpa voisinkin vain sanoa, että silloin, kun siltä tuntuu. Tosiasia on kuitenkin se, että joskus ajoituksessa on huomioitava myös jotakin muuta. Vähintäänkin on pysähdyttävä pohtimaan omia arvojaan ja sitä, mitä muuta elämältään ehkä haluaa ja missä järjestyksessä.

Meidän kohdallamme ajoituksen valintaan on vaikuttanut ennen kaikkea minun työurani. Muutaman viime vuoden ajan olen paitsi kärsinyt kivuliaasta vauvakuumeesta, myös etsinyt omaa paikkaani ja polkuani työelämässä. Valmistumiseni jälkeen päätin opiskella uutta alaa, joten työelämään siirtymisen sijasta jatkoin opiskelua ja uudenlaisen työkokemuksen kartuttamista harjoitteluiden kautta. Täysipäiväisesti olen ollut työelämässä vasta pari vuotta, enkä edelleenkään ole vakituisessa työsuhteessa.

Olen jo kauan sitten hyväksynyt sen tosiasian, että todennäköisesti minulla ei ole äitiysvapaan jälkeen työtä, johon palata. Vakituinen työsuhde tuntuu ajatuksena lähes utopistiselta, enkä siksi ole enää aikoihin osannut kuvitellakaan, että minulla pitäisi olla sellainen ennen kuin voin tulla äidiksi.

Nykyinen työsuhteeni päättyy vuodenvaihteessa. On hyvin todennäköistä, että jään äitiysvapaalle työttömänä, jos meitä piakkoin onnistaa. Mutta se ei haittaa. Nyt olen ehtinyt kerryttää työkokemusta jo sen verran, että ajatus uuden työn etsimisestä äitiysvapaan päätteeksi ei enää tunnu niin pelottavalta.

Totta kai ajatus hirvittää jonkin verran, hetkittäin paljonkin. Mutta ei niin paljon, että olisin enää valmis odottamaan.

Summa summarum: me olemme odottaneet, jotta työurani ehtisi kunnolla alkaa ennen äitiysvapaan mukanaan tuomaa taukoa. Me olemme odottaneet, jotta minulla olisi mahdollisuus löytää itseni ja itseäni kiinnostava urapolku sekä luoda perustukset sille työelämälle, joka minua äitiysvapaan jälkeen odottaa. Me olemme odottaneet, jotta voisin ensin toteuttaa muita unelmiani – tai ainakin saattaa niiden toteutumisen alulle.

Nämä asiat ovat olleet tärkeitä minulle ja meille. Niiden ei tietenkään tarvitse olla sitä kaikille. Lapsia voi varsin hyvin yrittää hankkia myös ilman vakituista työsuhdetta, päivänkään työkokemusta tai runsasta pankkitilin saldoa – eihän siihen välttämättä tarvita edes parisuhdetta. Jokaisen vanhemmaksi haluavan tilanne on yksilöllinen, eikä oikeaa aikaa voi koskaan määritellä ulkopuolelta.

Mutta on äärimmäisen tärkeää, että jokainen vanhemmuudesta haaveileva käy tämän keskustelun itsensä ja puolisonsa kanssa. On äärimmäisen tärkeää pysähtyä pohtimaan, mikä on tärkeää minulle ja meille, ja miten lapsen saaminen näihin muihin asioihin ehkä vaikuttaa – ja päinvastoin. On äärimmäisen tärkeää pysähtyä pohtimaan sitä, millaiseen prioriteettijärjestykseen omat haaveensa haluaa laittaa.

Toisaalta on tärkeää muistaa kuitenkin myös se, ettei lapsia hankita, vaan saadaan. Lapsihaaveet ovat omissa käsissämme vain tiettyyn pisteeseen asti. Jos asiaa oikein ajattelee, oikea aika on aina, koska koskaan ei voi tietää, miten helposti raskautuminen käy. Ja jos asiaa oikein ajattelee, oikea aika ei ole koskaan, koska puitteet voisivat aina olla paremmat.

Milloin se kuuluisa oikea aika sitten lopulta on? Tähän kysymykseen voin vastata vain omasta puolestani. Meille oikea aika on nyt.