Jokainen, joka on joskus juossut puolikkaan tai peräti kokonaisen maratonin, tietää sen tunteen. Kilometrejä on takana jo huomattavasti enemmän kuin edessä, mutta viimeiset kilometrit ja metrit tuntuvat käsittämättömän pitkiltä. Keho on uuvuksissa ja mieli on uuvuksissa, mutta loppuun asti on vain jaksettava. Askel kerrallaan, hengenveto kerrallaan.

Raskauden loppumetreillä olo on enemmän tai vähemmän samanlainen. Laskettuun aikaan on tänään 24 päivää, vähän päälle kolme viikkoa. Olen ollut nyt viikon verran perhevapaauudistuksen mukaisella raskausvapaalla – ja hyvä niin. Olo alkaa olla sellainen, ettei työnteosta olisi kyllä tässä vaiheessa tullut enää yhtään mitään.

Elokuussa uudistuneen perhevapaita koskevan lainsäädännön puitteissa raskausvapaalle voi nykyään jäädä 14–30 arkipäivää ennen laskettua aikaa. Koska oma työsuhteeni on päättymässä parin kuukauden kuluttua, harkitsin jossain vaiheessa jääväni pois töistä vasta viimeisellä mahdollisella hetkellä. Näin olisin voinut nauttia vanhempainpäivärahapäivistä vähän pidempään lapsen syntymän jälkeen.

Luojan kiitos, valitsin toisin ja lopetin työt noin neljä viikkoa ennen laskettua aikaa. Raskausvapaan aloittamisesta tulee ilmoittaa työnantajalle viimeistään kaksi kuukautta ennen sen aloittamista. Jos raskaus on sujunut hyvin, tässä vaiheessa on vielä helppo kuvitella porskuttavansa töissä suurin piirtein synnärille asti. Ongelma on kuitenkin siinä, ettei kukaan voi etukäteen tietää, millä tasolla oma jaksaminen raskauden loppumetreillä on.

Helpossakin raskaudessa liinat voivat lyödä kiinni aivan yhtäkkiä. Jos kolme kuukautta ennen laskettua aikaa päättää jatkaa töissä viimeiseen mahdolliseen hetkeen asti, pelaa aikamoista uhkapeliä.

Joillain toki käy tässä venäläisessä ruletissa tuuri. Lucky bastards.

Oma raskauteni on ollut tähän asti todella helppo. Alkuraskaudessa lähinnä palelin, ja etovaa oloa kesti noin kuukauden ensimmäisen kolmanneksen lopulla. En kuitenkaan oksentanut kertaakaan ja pysyin koko ajan täysin toimintakykyisenä. Toisella kolmanneksella olo oli harvinaisen normaali. Mahaa ei vielä juurikaan ollut ja olo oli muutenkin hyvä. Harrastin säännöllisesti liikuntaa ja teimme kesälomalla jopa viiden päivän pyöräreissun.

Viimeisellä kolmanneksella alkoivat väsymys ja univaikeudet. Muuten olo oli edelleen fyysisesti varsin hyvä. Kuntosali, uinti ja pilates ovat kuuluneet viikko-ohjelmaani koko raskauden ajan. Syyskuun alkupuolella jaksoin vielä patikoida Kolilla. Uniongelmienkin pääasiallinen aiheuttaja taisi lopulta olla työstressi, ei raskaus.

Mutta sitten tuli stoppi. Viimeisellä työviikollani sairastuin lievään flunssaan. Samaan aikaan oikea pakara veti jumiin ja kävelystä alkoi tulla hankalaa. Ajattelin, että ehkä tämä lihasjumi tästä vielä aukeaa, kunhan jaksan käydä kävelemässä ja pääsen flunssan jälkeen taas uimaan ja salille.

Toiveajattelua. Flunssasta olen onneksi toipunut, mutta alaselkä- ja pakarakivut ovat tainneet tulla jäädäkseen. Kävelen kuin rollaattorimummo, hitaasti ja vaappuen. Jokainen askel tekee kipeää alaselkään ja erityisesti oikeaan pakaraan.

Olen kyllä yrittänyt liikkua kivuista huolimatta. Vesijuoksu on tällä hetkellä liikuntalaji numero yksi. Pilates ja kevyt salitreenikin onnistuvat vielä jotenkuten, mutta kävely on aika tuskaista. Olen yrittänyt venyttää, hieroa ja rullailla alaselän ja pakaroiden lihaksia. Kävin hieronnassakin. Kuulemma vatsan paino vetää herkästi tietyn hermon alaselästä jumiin ja sitä voi olla todella vaikea saada auki.

Voi hyvin olla, että näissä tiloissa mennään sitten synnytykseen asti. Se on vähän masentavaa.

Koska raskauteni on ollut tähän asti helppo, olen osannut suhtautua tavallista positiivisemmin myös kehooni. Samaan aikaan olen kuitenkin koko ajan tiedostanut myös sen, ettei raskauden helppous tai vaikeus välttämättä ole äidin itsensä vallassa. Hyväkuntoisellakin ihmisellä voi olla vaikea raskaus.

Nyt, kun kehoni onkin alkanut pettää, huomaan heti ajatteluni muuttuneen. En osaakaan enää ajatella, etteikö omalla toiminnallani olisi jaksamiseni kannalta merkitystä. Raskausajan liikunnan merkitystä korostetaan aina erilaisissa ohjeissa juuri siksi, että vahvat alaselän ja pakaroiden lihakset auttavat kehoa kantamaan kasvavan vatsan painoa. Hyvä kunto auttaa myös synnytyksessä.

Olen liikkunut suhteellisen säännöllisesti koko raskausajan. Silti huomaan nyt pohtivani, olisiko minun kuitenkin pitänyt tehdä enemmän, yrittää enemmän. Vaikka kuinka yritin pitää itseni hyvässä kunnossa, selkä ei kuitenkaan jaksanut.

Tähän asti on ollut helppo kuvitella, että itsekriittiset ajatusmallini ja kehosuhteeni olisivat muuttuneet. Nyt huomaan, ettei asia olekaan aivan niin. Kun keho pettää, armollisuutta onkin taas huomattavasti vaikeampi löytää.

Haluaisin vielä tehdä ja touhuta ennen kuin vauva saapuu, mutta keho on eri mieltä. Tässä kohtaa punnitaan se, osaanko aidosti kuunnella kehoani ja antaa sille armoa.

Viimeiset kilometrit ovat aina raskaimmat. Juoksukilpailun ja raskauden viime metreillä on kuitenkin eroa.

Juostessa kehosta tiristetään loppukiriä varten tahdonvoimalla irti vielä viimeisetkin mehut, vaikka jalat painaisivat tonnin ja keuhkot uhkaisivat haljeta.

Raskaudessa viime metreillä hidastetaan tahtia ja valmistaudutaan ylittämään maaliviiva. Koska toisin kuin juoksukilpailussa, raskaudessa juuri maaliviivan ylittäminen on se kaikista suurin ponnistus.