Puoli vuotta äitiyttä
Yhtäkkiä on kesä. Meri kimaltelee auringossa, terassit täyttyvät ihmisistä ja kaikkialla on vihreää. Kasvojen iho on päivettynyt ja hiukset vaalentuneet. Valo on kaikkialla ja koko ajan.
Vauva täyttää tänään puoli vuotta. En käsitä, mihin tämä aika on mennyt. Blogi on jäänyt. Päivät ovat vain valuneet sormien välistä.
Ja yhtäkkiä on jo kesä.
Pienestä puolisokeasta ameebasta on tullut pieni ihminen, persoona. Hän painaa kahdeksan kiloa ja on 67 cm pitkä. Hänellä on edelleen paljon tummaa tukkaa, vaikka väri onkin hieman vaalentunut ja vauvatukka harventunut. Hän kääntyilee ja möyriskelee, laittaa kaiken mahdollisen suuhunsa. Alaleuan ikenestä pilkistää kaksi pientä hammasta.
Hänellä on uskomattoman valloittava nauru. Hän hymyilee ja kiljuskelee, juttelee ja huutelee. Hän on käsittämättömän rauhallinen ja tyytyväinen, pieni tarkkailija. Äidin ja isän kanssa kiljutaan ja riemuitaan, isommassa porukassa ihmetellään ja katsellaan rauhassa muiden menoa.
En todellakaan tiedä, mitä olen tehnyt ansaitakseni näin täydellisen lapsen. Hän on ehkä maailman helpoin vauva. Nukkuu hyvin, syö hyvin, kasvaa hyvin. Ei valita juuri mistään.
Vauva on kasvanut ja minä olen kasvanut. Minusta on tullut äiti.
Ensimmäisenä äitienpäivänäni kolme viikkoa sitten ajattelin äitiyttä. Siihen liittyy niin paljon latauksia ja odotuksia, stereotypioita ja muotteja.
Jotkut omaksuvat äitiyden hyvin syvästi osaksi omaa identiteettiään. He ovat ennen kaikkea äitejä. Kun heitä pyydetään kertomaan itsestään, he kertovat olevansa äitejä.
Sitten on niitä, jotka haluavat pysyä mahdollisimman kaukana niin sanotusti perinteisestä äitiydestä. “En halua olla mikään äityli”, he sanovat. “Haluan olla edelleen minä.”
Myönnän itsekin vierastaneeni aiemmin äitiyden käsitettä. Äitiys liittyi mielikuvissani kovin vahvasti jonkinlaiseen itsensä uhraamiseen. Silmissäni välkkyivät kuvat amerikkalaisista kotirouvista, Facebook-ryhmien äityleistä ja tyylikkäistä lattemammoista.
Tässä kohtaa sain itseni kiinni sisäistetystä naisvihasta.
Äitien hurahtamista pikkulasten maailmaan pidetään usein jotenkin huvittavana tai hölmönä. Kun nainen saa lapsen, häntä alkaa kiinnostaa kaikki lapsiin liittyvä: kasvatus, terveys, tarvikkeet, vaatteet. Ystävät valittelevat, kun tuore äiti ei puhu muusta kuin lapsestaan. Rahat hassataan Gugguun ja Metsolan vaatteisiin. Kotiin hankintaan jos jotakin härpäkettä kohinalaitteista rintapumppuihin. Muiden äitien kanssa jutellaan siitä, miten teillä nukutaan.
Jostain syystä se, että mies hurahtaa vaikka golfiin tai kodinelektroniikkaan ei ole yhtään samalla tavalla huvittavaa. Ei, vaikka se olisi ainut asia, josta mies kykenee keskustelemaan.
Lapsen saaminen on mullistava elämänvaihe. Samalla tavalla kuin missä tahansa muussakin elämänvaiheessa silloin ollaan kiinnostuneita tietyistä asioista ja vietetään mielellään aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka ovat samassa elämänvaiheessa. Se on täysin luonnollista.
Opiskelijat puhuvat opiskeluista. Uuden työn tai harrastuksen aloittanut puhuu uudesta työstään tai harrastuksestaan. Eläkkeelle jäänyt pohtii, mitä kaikella vapaa-ajallaan tekisi.
Mutta kun kyse on naisista ja lapsista, alkaa äityli-diskurssi. Siis sellainen puhetapa, jossa naisten kiinnostuminen lapsista ja lasten asioista leimataan vähän hölmöksi kanailuksi ja hömpötykseksi.
Ja juuri tämä on se diskurssi, joka saa jotkut äidit sanomaan, että “minä en halua olla niin kuin muut äidit”. Ja tämä taas, ystävät hyvät, on sisäistettyä naisvihaa.
I am not like the other girls. Aivan kuin siinä naiseudessa, äitiydessä, olisi jotain vikaa, josta pitää sanoutua irti.
Se, mitä yritän tällä kaikella sanoa, on, että jokainen saa olla äiti omalla tavallaan. On ihan ok hurahtaa tai olla hurahtamatta. On ihan ok esitellä itsensä äitinä tai olla esittelemättä. On ihan ok viettää vuosia kotona tai olla viettämättä.
Äitiys ja minuus eivät sulje toisiaan pois. Koen olevani äiti, mutta koen olevani edelleen myös minä. Äitiys ei ole ensisijainen identiteettini, mutta kuitenkin erottamaton osa minua.
Puoli vuotta. Niin kauan olen ollut äiti. Mutta oma äitini on ollut äiti kohta 32 vuotta.
Siinä on jo vähän perspektiiviä.