Synnytykseni
Herään ensimmäiseen supistukseen viiden maissa aamulla. On torstai, 1. joulukuuta. Raskausviikko on 41+1.
Edellisenä päivänä olen käynyt neuvolassa ja varannut ajan yliaikaisuuskontrolliin seuraavalle maanantaille. Käytännössä kontrolli tarkoittaa synnytyksen käynnistämistä. Neuvolareissun yhteydessä olen ostanut myös kummitytölleni joululahjan ja käynyt vielä uimassakin varmistettuani ensin neuvolassa, että se on edelleen sallittua. Missään ei tunnu siltä, että vauva olisi tulossa.
Mutta nyt jotain tapahtuu. Unenpöpperössäni en ensin ole varma, onko kyse supistuksesta vai kivuliaasta ilmavaivasta. Sitten se tapahtuu uudestaan. Nousen käymään vessassa. Pyyhkiessä paperiin jää vereslimaista vuotoa.
Palatessani sänkyyn huomaan puolisoni olevan hereillä. “Nyt tapahtuu jotain”, sanon. Synnytys on alkanut käynnistyä.
En saa enää nukuttua. Yritän kuunnella äänikirjaa ja torkkua, mutta ei siitä tule mitään. Miehen herätessä töihin nousen syömään aamupalaa ja palaan sitten sänkyyn torkkumaan. Supistukset eivät ole vielä voimakkaita tai säännöllisiä, mutta pitävät minut kuitenkin hereillä.
Puolisoni jää etätöihin. Supistukset jatkuvat epäsäännöllisinä pitkin torstaipäivää, mutta laantuvat selvästi aamuöisestä. Ruskea, limainen vuoto jatkuu. Käymme yhdessä lounaalla lähikuppilassa. Käyn lyhyellä kävelyllä, leivon sämpylöitä ja mokkapaloja.
Iltaa kohden supistukset alkavat yltyä. Käyn kylvyssä ja otan Panadolia. Puolisoni tekee ruokaa. Syömme, katselemme televisiota ja menemme nukkumaan tavalliseen tapaan.
En nuku koko yönä. Supistukset alkavat muuttua kivuliaammiksi ja säännöllisemmiksi, vaikka niiden väli on edelleen aivan liian pitkä siihen, että mihinkään tarvitsisi olla lähdössä. Tahti on kuitenkin sellainen, ettei nukkumisesta tule mitään.
Vietän yöni ravaten olohuoneen ja sängyn väliä. Välillä yritän torkkua sängyssä äänikirjaa kuunnellen, välillä keinuttelen itseäni jumppapallolla olohuoneessa. Hetkittäin torkahdan pariksi minuutiksi supistusten välillä, mutta herään aina seuraavaan supistukseen. Kolmen maissa syön pari sämpylää nälkääni ja otan lisää Panadolia.
“Supistus” on outo sana. Minusta tuntuu pikemminkin siltä, kuin jotain laajenisi sisälläni sen sijaan, että jotain supistuisi. Aivan kuin vatsassa olisi valtava ilmapallo. Myös peräpäässä tuntuu kova paine. Tekee mieli päästää mojova pieru, mutta eihän se tähän auta. Ravaan silti pöntöllä yrittämässä.
Kaikenlaisia kuvauksia olen supistuksista kuullut, mutta tämä valtava paine peräsuolessa on kyllä jäänyt kaikilta mainitsematta. Ensimmäinen yllättävä asia synnytyksessä.
Kuuden maissa perjantaiaamuna alan kellottaa supistuksia. Otan puhelimen tyynyni viereen, kuuntelen äänikirjaa ja torkahtelen. Aina herätessäni supistukseen painan kellotuksen päälle. Supistukset ovat jo pitkiä, kipeitä ja tiheitä. Alaselkää juilii. Noin minuutin mittaisia supistuksia tulee suurin piirtein kuuden minuutin välein.
Seitsemältä nousen ylös ja menen kylpyyn. Lillun puolisen tuntia ottaen supistuksia vastaan. Noin minuutin mittaisia supistuksia alkaa nyt olla suunnilleen viiden minuutin välein. Synnytys on käynnissä.
Kylvyn jälkeen herätän puolisoni, joka olisi muutenkin juuri heräilemässä töihin. Ilmoitan, että nyt aamupäivästä tulee varmaan lähtö. Syön aamiaista. Mies jää taas etätöihin ja aloittelee työpäivää. Yhdeksän maissa soitan sairaalaan. Sieltä kehotetaan olemaan vielä vähän aikaa kotona ja menemään vaikka lämpimään suihkuun, jos olo vain on sellainen, että kestän vielä.
Teen työtä käskettyä. Supistukset tekevät kipeää, mutta jaksan olla vielä kotona. Otan lämpimän suihkun, joka yllättäen toimii kivunlievityksessä paremmin kuin kylpy. Suihkussa voin veden lämmön lisäksi liikkua ja helpottaa oloani nojailemalla seinään. Kellotan supistuksia koko ajan, puhelin on mukana suihkussa kahden Minigrip-pussin sisällä.
Suihkun jälkeen pukeudun rauhassa ja alan valmistautua lähtöön. Eteneminen on hidasta, koska supistuksia tulee tiuhaan, ja niiden aikana on pakko lopettaa muu tekeminen ja keskittyä vastaliikkeisiin. Supistuksia tulee jo parin, kolmen minuutin välein.
Ilmoitan puolisolleni, että kohta lähdetään. Hän alkaa lopetella töitä.
Soitan uudelleen sairaalaan. Kello on yhdentoista paikkeilla. Sama henkilö vastaa puhelimeen ja tunnistaa minut jo nimestä. Saan heti luvan lähteä. Mies syö nopeasti. Itse en enää pysty, syön väkisin yhden banaanin.
Tilaamme taksin ja saavumme sairaalalle puolenpäivän maissa. Matka on onneksi lyhyt. Liikkeelle lähtiessä supistukset tuntuvat hieman laantuvan. Tuntuu oudolta kävellä sairaalaan muina naisina omin jaloin ja seisoa ilmoittautumistiskillä odottelemassa omaa vuoroa.
Toinen yllättävä asia synnytyksessä: sairaalaan saapuessa olo voi olla vielä ihan hyvä ja toimintakykyinen.
Mietin, lähetetäänkö minut vielä takaisin kotiin. Pääsemme kuitenkin synnytyshuoneeseen, jonne kätilö jättää minut niin sanotusti käyrille: vatsan päälle asetettavilla laitteilla mitataan supistuksia ja sikiön sykettä.
Hetken kuluttua kätilö palaa tekemään sisätukimuksen. Olen 3 cm auki, eli avautumisvaihe on käynnissä. Jäämme sairaalaan.
Kätilö ohjaa minut taas suihkuun ja sanoo, että siellä saa olla pitkään, vaikka 45 minuuttia. Synnytyshuoneen suihkussa on mukavasti tilaa ja seinässä kahvat, joihin nojailen supistusten aikana. Ohjailen vesisuihkua vuoroin vatsan, vuoroin selän puolelle sen mukaan, missä supistukset milloinkin eniten tuntuvat. Juon vettä ja proteiinijuoman.
Suihkun jälkeen saan päälleni sairaalan kaavun ja odottelu alkaa. Otan supistuksia vastaan jumppapallolla heiluen sekä sänkyyn tai puolapuihin nojaillen. Hengittelen syvään. Mies painaa alaselkääni voimakkaasti käsillään supistusten aikana. Se auttaa yllättävän paljon.
Saan Tens-laitteen. Se antaa alaselkään pieniä sähköiskuja, joiden pitäisi helpottaa kipua. En koe laitetta kovin hyödylliseksi. Miehen kädet toimivat paremmin.
Melko pian kätilö alkaa kysellä, haluanko siirtyä ilokaasuun. Hengittelen sitä jonkin aikaa, mutta ilo jää melko lyhyeksi. Supistukset alkavat tehdä jo todella kipeää. Ilokaasua pitäisi hengittää aina hieman etukäteen, heti kun supistus alkaa. Kun kipu on päällä, en pysty enää keskittymään hengittämiseen.
Kokeilen konttausasentoa. Yritän hengittää ilokaasua, mutta se ei enää auta. Puuskutan ja vaikeroin. Kello on jotain neljän ja viiden välillä iltapäivällä. Kätilö kysyy, haluanko epiduraalin. Kyllä, kiitos!
Tämä on synnytykseni kivuliain vaihe – en tosin tiedä sitä vielä. Jos alkuvaiheen supistukset tuntuivat paisuvalta ilmapallolta sekä kovalta paineelta alaselässä ja peräpäässä, näitä supistuksia en osaa enää kuvailla. Supistus on vain jonkinlaista hyvin kokonaisvaltaista kipua.
Minulla käy tuuri, ja anestesialääkäri saapuu aikalailla samantien. Menen ensimmäistä kertaa synnytyskuplaan: hengitän täysillä ilokaasua, pidän silmiä kiinni ja vaikeroin. Epiduraalin laittaminen itsessään ei satu, vaan tuntuu lähinnä omituiselta, mutta paikallaan oleminen epiduraalin laiton aikana tekee todella kipeää. Liike auttaisi supistuksiin, mutta nyt ei saa liikkua.
Ympärilläni hyöritään ja oloni on sekava, ilokaasu nousee päähän. Onneksi sen päätä sekoittava vaikutus myös haihtuu välittömästi, kun hengitän huoneilmaa supistusten välillä.
Epiduraali alkaa vaikuttaa nopeasti. Ensimmäistä kertaa sitten aamun tuntuu siltä, että voisin syödä jotain. Makaan kyljelläni odottamassa puudutteen leviämistä ja puolisoni syöttää minulle pähkinöitä, proteiinijuomaa ja mehua. Sisätutkimuksessa olen 5 cm auki.
Sitten odotellaan. Kun kipuja ei ole, torkahtelen välillä. Epiduraali näyttää kuitenkin huonot puolensa: supistustoiminta laantuu. Kätilö – tai itse asiassa aivan ihana kätilöopiskelija, joka hoitaa synnytystäni lähes itsenäisesti – vakuuttaa minulle, että koska en ole nukkunut edellisenä yönä lainkaan, nyt on parempi levätä. Ilman epiduraalia ehtisin uupua kipuihin ennen ponnistusvaihetta.
Tämä vaihe kestää kauan. Jossain vaiheessa aloitetaan oksitosiinitippa ja puhkaistaan kalvot, jotta supistustoiminta kiihtyisi. Lapsivesi näyttää siltä, miltä pitääkin. Epiduraalin vaikutus kestää pari tuntia, sitten saan sitä toisen annoksen.
Odotellaan lisää. Kätilöiden vuoro vaihtuu. Minua hieman harmittaa, koska kätilöopiskelija ja häntä ohjaava kätilö ovat kumpikin olleet todella mukavia. Uusi parivaljakko tarttuu toimeen. Mukavia ovat toki hekin, otteet vain ovat vähän erilaiset. Tunnen koko synnytyksen ajan olevani turvassa ja hyvissä käsissä.
Tässä vaiheessa olen auki 9 cm. Epiduraalin vaikutuksen annetaan hiipua kokonaan. Tämä vaihe on taas kovin kivulias. Soitan kelloa, kun en enää kestä. Uppoan taas omaan kuplaani ilokaasun kanssa. Ponnistuttaa. Se on kuulemma hyvä asia.
Saan epiduraalia vielä kolmannen kerran. Kello on puoli yksitoista illalla.
Nyt odotetaan, että vauva laskeutuu loppuun asti. Minut jätetään tunniksi lepäilemään ja rentouttamaan lantionpohjaa. Makoilen jalat salmiakkiasennossa ja torkun.
Puoli kahdeltatoista illalla kätilöt palaavat synnytyshuoneeseen. Vauva ei vieläkään ole laskeutunut aivan loppuun asti. Kätilö on sitä mieltä, että on kuitenkin aika aloittaa ponnistaminen. Kokeillaan, lähteekö vauva liikkeelle.
Makaan puoli-istuvassa asennossa jalat tukien päälle levitettynä. Mies istuu pääpuolellani ja pitää minua kädestä. Epiduraalin vaikutus on voimakas. Minuun ei satu lainkaan ja supistuksia on jopa vaikea tunnistaa. Minusta tuntuu, etten tiedä mitä teen, etten osaa ponnistaa.
Jotain kuitenkin tapahtuu. Vauva liikkuu kuin liikkuukin alaspäin, vaikken sitä itse tunnekaan. Sen sijaan tunnen kyllä sen, että ulos tulee myös kakkaa. “Ei sitä kakkaa edes huomaa siinä tiimellyksessä”, kaikki ovat sanoneet. No, minä kyllä huomaan. Noloa.
Kätilö laittaa sormet alapäähäni ja käskee puskea niitä kohti. Se auttaa. Hahmotan paremmin, miltä ponnistus tuntuu ja mihin se pitää suunnata.
Vauvan syke laskee ponnistusten aikana. Kätilö soittaa synnytyslääkärille. En ole aivan varma, mitä tapahtuu. Kätilö kai tiedustelee, saako ponnistamista jatkaa. Tässä vaiheessa tunnen jääväni hieman heitteille: kukaan ei sano minulle, mitä minun pitäisi tehdä. En tiedä, saanko ponnistaa vai en.
Synnytyslääkäri saapuu avustamaan. Tarvitaan imukuppia. Kun ponnistan, pidän silmiä kiinni ja pysyn omassa kuplassani. Kuulen kätilöiden ja lääkärin kannustukset, mutta muuten en tiedä, mitä jalkovälissäni tapahtuu. Kun alan tuntea vauvan pään alapäässäni, ponnistaminen helpottuu. Nyt hahmotan, mitä pusken ulos.
Edelleenkään minuun ei satu, vaikka vauvan pää totta kai tuntuu. Kuuluisa ring of fire ei ole nimensä veroinen minun kohdallani, kiitos toimivan puudutteen. Olin aina kuvitellut tämän olevan se kivuliain vaihe.
“Pää on ulkona”, kuulen jonkun sanovan. Vauvan keho syntyy seuraavalla ponnistuksella. Avaan silmäni ja näen haarojeni välistä pienen sinertävän jalan ja napanuoraa. Sitten kuuluu parkaisu. Kyyneleet nousevat silmiini.
Kello on 00.21 lauantaina 3.12.2022. Ponnistusvaihe on kestänyt 21 minuuttia.
Ja sitten hän on siinä, minun sylissäni. Pieni, mystinen olento. Samaan aikaan niin vieras ja niin tuttu. Täydellinen tyttömme.
Oloni on pöllämystynyt. Ihmettelemme puolisoni kanssa pientä ihmistä. Puolisoni ottaa ensimmäiset valokuvat. Siinä sivussa syntyy myös istukka ja minua aletaan tikata.
Myöhemmin luen potilastiedoistani, että synnytyslääkäri on tehnyt minulle episiotomian. Tuntuu oudolta, ettei asiasta sanota minulle mitään. Kätilö mainitsee vain repeymän. En koe, että minulta olisi tarvinnut kysyä lupaa episiotomian tekemiseen, tai edes mainita asiasta tilanteen ollessa päällä, koska luultavasti olisin vain säikähtänyt turhaan. Hyväksyn sen, että toimenpide oli tarpeellinen.
Mutta jälkikäteen asiasta olisi ollut syytä mainita.
Kätilö kertoo, että vauvalla oli napanuora kaulan ympärillä. Siksi sykkeet laskivat aina ponnistaessa. Siksi tarvittiin imukuppia ja episiotomia.
Synnytyshuoneessa vierähtää vielä muutama tunti. Vauvan kanssa lepäilemme ja ihmettelemme toisiamme. Jossain vaiheessa vauva otetaan punnittavaksi ja mitattavaksi, itse menen pesulle.
Vatsani on poissa. Keho on aivan jumissa. Kylkiin sattuu, kun vedän syvään henkeä. Keuhkot ovat yhtäkkiä vapaat. Kolmas yllättävä asia synnytyksessä.
Vauva kapaloidaan ja hän pääsee isänsä syliin. Lähetämme ensimmäiset viestit vauvan syntymästä.
Neljän maissa meidät saatellaan perhehuoneeseen. Napanuoran ph-arvo on 0,1 yksikköä liian alhainen, jotta voisimme mennä potilashotelliin. Saman arvon takia vauvan verensokeria täytyy seurata.
Olen valvonut kaksi vuorokautta. Olo on todella omituinen. Olen synnyttänyt.