Ulos kaapista

Kesäloma tuli ja meni. Huomenna on aika palata töihin. Koko kesä tuntuu hujahtaneen alta käsittämättömällä vauhdilla. Jos ensimmäinen raskauskolmannes kuluikin tuskallisen hitaasti, tämä toinen etenee kuin pikajuna.

Maaginen raskauden puoliväli on ylitetty. Raskausviikkoja on nyt takana enemmän kuin edessä. Liikkeet tuntuvat jo päivittäin, parhaimmillaan käteen asti. Rakenneultrassa on käyty ja vaunuja katseltu. Kesälomareissulta tarttui matkaan soma pieni mobile, jonka voi kiinnittää vaunuihin. Ostin kotimaisen vaatevalmistajan alennusmyynnistä pienelle huppupyyhkeen. Ensi viikolla saan neuvolasta raskaustodistuksen, joka oikeuttaa minut hakemaan äitiysavustusta.

Kai tässä pitäisi vähitellen ihan oikeasti alkaa uskoa siihen, että meille on tulossa vauva. Ajatus tuntuu vain edelleen täysin käsittämättömältä. Ajattelen vauvaa päivittäin – varsinkin nyt, kun hän muistuttaa olemassaolostaan lähes jatkuvasti pienillä töytäisyillä – mutta en vieläkään oikein ole osannut täydellisesti höpsähtää. Edellä mainitut hankinnat ovat toistaiseksi ainoat, jotka olemme pienelle ihmiselle tehneet.

Tunnen itseni huijariksi. Vatsa kasvaa, mutta ylipainoni takia se ei mielestäni edelleenkään näytä varsinaisesti raskausmahalta, vaan lähinnä siltä, että olisin lihonut. Iso osa omista vaatteistani mahtuu vielä päälle, äitiysvaatteita olen tarvinnut toistaiseksi hyvin vähän.

Joka ikinen kerta tuntuu todella oudolta sanoa, että “olen raskaana”. Siis… minä?

Ja silti pari viikkoa sitten näimme rakenneultrassa, kuinka kohdussani möyriskeli pieni tyytyväinen neiti. Ultraäänitutkimusta tekevä kätilö kutsui minua äidiksi yrittäessään tuuppia vauvaa pois napani alta parempaan asentoon. Se tuntui samaan aikaan todella oudolta ja todella ihanalta.

Äiti. Minä.

Rakenneultran jälkeen olemme vähitellen uskaltautuneet ulos raskauskaapista. Heti positiivisen raskaustestin jälkeen kerroimme uutisen vain muutamalle läheiselle, jotka olivat tienneet myös raskauden yrittämisestä ja siihen liittyneistä vaikeuksista. Ensimmäisen ultraäänitutkimuksen jälkeen kerroimme vanhemmillemme ja muille perheenjäsenillemme. Nyt olemme kertoneet asiasta jo laajemmin myös muille sukulaisille ja ystäville.

En edelleenkään koe, että asiasta kertominen tuntuisi kovin luontevalta. Jos joku kysyy, en valehtele. En kuitenkaan osaa välttämättä erikseen mainostaa asiaa. Olen salaa tyytyväinen siihen, että kesällä on ollut helppo pysyä piilossa. Nyt vatsa alkaa näkyä ja asia tulee tuttuihin törmätessä todennäköisesti puheeksi. Kertominen tuntuu edelleen oudolta ja jotenkin… väärältä. Ihan kuin huijaisin.

Tunnistan omassa ajattelussani paljon sellaista, josta moni lapsettomuuden läpikäynyt blogeissaan kirjoittaa: on vaikeaa nauttia raskaudesta tai höpsähtää siihen täysillä, kun takana on pitkä yritys. Muiden intoilu tuntuu oudolta ja naiivilta.

En ollut vielä itse ehtinyt edes niskaturvotusultraan asti, kun ensimmäiset marraskuisten 2022 Facebook-ryhmässä alkoivat jo pohtia, miten jakaisivat uutisen somessa. Mieleni teki kommentoida, että en ole ajatellut kertoa asiasta somessa yhtään mitään, koska olen katsellut näitä postauksia ihan tarpeeksi kauan ja kärsinyt niistä jokaisesta. Että onko nyt ihan pakko, ja näin aikaisin vielä. Vielä voi tapahtua vaikka mitä.

En kommentoinut. En halunnut olla ilonpilaaja. Jokainen toimii tavallaan. Ei minulla ole oikeutta paheksua muiden toimintaa, vaikka itse haluaisin toimia toisin. Kyllä minunkin tekisi hetkittäin mieli julistaa koko maailmalle, että meille tulee vauva. Mutta samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti sen, miten pahalta raskausuutiset voivat somessa tuntua. Samaan aikaan tiedostan hyvin vahvasti sen, että mikään ei ole varmaa ennen kuin lapsi on tullut terveenä tähän maailmaan.

En aio kertoa raskaudesta somessa. Lapsen synnyttyä haluan varmasti julkaista jotain, mutta en ennen sitä. En vain halua. Tuntuisi jotenkin väärältä olla samalla kertomatta, miten kauan raskautuminen kesti. Toisaalta en kuitenkaan myöskään halua kertoa sitä. Haluaisin rikkoa tabut, mutta en osaa. Se tuntuu liian henkilökohtaiselta.

Eikä se edes ole päätös, jonka voin tehdä yksin. Tämä kaikki koskee myös puolisoani.

Samaan aikaan mietin myös, onko minulla edes oikeutta tuntea näin. Reilun vuoden yritys on epätavallisen pitkä, mutta ei vielä mitään monen muun pariskunnan matkaan verrattuna. Vaikka tilanne aiheutti kovasti huolta ja surua, selvisimme kuitenkin lopulta vähällä. Emme tarvinneet hoitoja ja nyt kaikki näyttäisi sujuvan hyvin.

Facebookin vauvaryhmässä tunnen itseni väliinputoajaksi. En ole samanlainen kuin muut, mutta en myöskään ole joutunut käymään läpi pitkiä hoitoja. Saanko minä edes puhua siitä, miltä lapsettomuus tuntuu? Olenko oikeasti kokenut sen?

En tiedä. Lähipiirissänikin on ihmisiä, joiden raskauden yrittäminen on siirtymässä kohti lapsettomuushoitoja. Olen uskomattoman onnellinen odotuksestamme, mutta en voi olla ajattelematta myös sitä, etteivät kaikki ole yhtä onnekkaita.

Kai tämä on jotain sellaista selviytyjän syyllisyyttä. Tavallaan minulla on jonkinlainen kokemus siitä, miltä lapsettomuus tuntuu, mutta samaan aikaan ei sitten kuitenkaan ole. Siksi mietin, miten paljon uskallan iloita ja puhua raskaudesta julkisesti.

Ja siksi en aio kertoa raskaudesta somessa.

perhe raskaus-ja-synnytys oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *