Uusi elämä

Vauva nukkuu. On nukkunut jo niin pitkään, että olen ehtinyt syödä, jumpata kevyesti, pestä pyykkiä, käydä suihkussa ja sovitella potentiaalisia vaatteita lähestyviin ristiäisiin. Ja vieläkin tuo nukkuu.

Tämä on harvinaista. Niin harvinaista, etten tiedä, mitä seuraavaksi tekisin. Voiko sitä ihminen tehdä jotain muutakin kuin toimia ruoan lähteenä ja ihmispatjana sekä yrittää siinä sivussa huolehtia vähän myös omasta ravinnostaan ja hygieniastaan?

Uskaltaudun tietokoneen ääreen. Josko tässä vaikka saisi aikaiseksi ihan kokonaisen blogitekstin.

Vauva täyttää ylihuomenna kahdeksan viikkoa. Kotona olemme olleet niistä seitsemän. Elämä on päivääni murmelina: syödään, nukutaan, vaunutellaan. Päivästä toiseen.

Ja se on oikeastaan aika ihanaa. Hän on kauneinta, mitä tiedän.

Viimeisenä yönä Naistenklinikalla itkin lohduttomasti. Vauva ei nukahtanut ja olin kuolemanväsynyt. Olin käytännössä valvonut viikon ensin synnytyksessä ja sitten vauvan kerätessä voimia vastasyntyneiden teho-osastolla.

Tiesin, että olimme lähdössä seuraavana päivänä kotiin. Silti minusta tuntui, etten jaksanut enää.

Mietin, että tällaistako tämä on. Mietin, miten selviän. Mietin, miten kukaan selviää.

Elämä sairaalan ulkopuolella on onneksi ollut jotain aivan muuta kuin mitä ensimmäisten öiden pimeinä epätoivon tunteina kuvittelin. Parin kotona nukutun yön jälkeen palasin vähitellen elävien kirjoihin.

Uusi elämä asettui uomiinsa.

Meillä on oikeasti uskomattoman helppo vauva. Tai no, kopkop maalaamattomaan puuhun. Tiedän, että kaikenlaista on vielä varmasti edessä.

Mutta toistaiseksi vauva-arki on sujunut todella hyvin. Hän on lähes alusta asti nukkunut öisin enemmän kuin päivisin. Yösyöttöjä oli ensimmäisinäkin viikkoina yleensä vain pari. Nykyään hän vetelee parhaimmillaan jo kuuden tai seitsemän tunnin yöunia putkeen. Ennätys on kahdeksan tuntia.

Päivällä ei kyllä sitten toisaalta paljon nukutakaan. Siksi tämä hetki oma hetki tietokoneen ääressä on harvinainen.

Olen ollut suorastaan yllättynyt siitä, miten hyvältä arki vauvan kanssa on tuntunut. Ajattelin olevani erittäin otollista maaperää baby bluesille tai jopa synnytyksen jälkeiselle masennukselle. Aivan ensimmäistä sairaalassa vietettyä viikkoa lukuun ottamatta mielialani on kuitenkin pääasiassa pysynyt korkealla.

Päivät kotona vauvan kanssa ovat tavallaan kuolettavan tylsiä. Arjella ja viikonlopulla ei käytännössä ole mitään eroa ja päivät sekoittuvat toisiinsa.

En aina tiedä, mikä viikonpäivä tai vuorokauden aika on. En aina tiedä, tapahtuiko joku asia tänään, eilen vai viikko sitten. Päivät ovat niin samanlaisia.

Mutta toisaalta vauva-arki on myös ihanaa. Mitään ei tarvitse ajatella. Väsymys ei paina niin pahasti, kun päivisin ei tarvitse tehdä ajatustyötä tai rasittaa itseään fyysisesti. Frendit ja Frasier pyörivät taustalla, kun istuskelen vauvan kanssa sohvan nurkassa. Välillä leikitään ja lauletaan tai harjoitellaan mahallaan oleskelua lattialla. Ulkoillaan valoisaan aikaan.

Ja joskus harvoin on myös näitä hetkiä, jolloin vauva nukkuu ja saan tehdä jotain aivan omaa.

Hän on aivan ihana pieni pallero. Olen rakastunut Häneen. Jo synnytyssalissa ihastuin, mutta nyt olen rakastunut.

Heräisi jo.