Viimeinen kolmannes

Tänään on se päivä, kun raskautta on täynnä tasan 28 viikkoa. Se tarkoittaa, että viimeinen raskauskolmannes on alkanut. Laskettuun aikaan on jäljellä tasan 12 viikkoa. Töitä on jäljellä 7 viikkoa ja kaksi päivää.

Vauva on nyt vähän päälle 30 cm pitkä ja painaa noin yhden kilon. Sellainen pieni mötkylä.

“Nyt alkaa kyllä jo näkyä”, kollegani totesi tänään. Niinhän se alkaa. Kun omaa vastaa katselee päivästä toiseen, on vaikea hahmottaa sen kasvutahtia. Omissa silmissäni maha on ollut saman kokoinen jo pitkään. Erityisesti kuntosalilla käydessäni olen pinnallisesti pohtinut, näytänkö raskaana olevalta vai pelkästään lihavalta. Ikään kuin sillä olisi jotain väliä.

Tässä vaiheessa asiassa ei enää juurikaan ole epäilyksen sijaa, vaikka ylipainoisen raskausvatsa onkin muodoiltaan vähän pehmeämpi kuin hoikemman ihmisen piukea pallomaha. Vatsan kasvun huomaa erityisesti vaatteissa, vaikka käytän edelleen pääasiassa omia, tavallisia vaatteitani. Maha pullottaa jo kohtalaisen näkyvästi vähän isommankin teltan alta.

Vaikka onhan tuo masu edelleen varsin maltillisen kokoinen. Nyt se eksponentiaalinen kasvu vasta alkaa, kun vauva alkaa kerätä painoa synnytyksen lähestyessä.

Vähitellen kaikki alkaa muuttua todellisemmaksi. Olen kertonut raskaudesta töissä ja hakenut Kelalta vanhempainpäivärahaa. Olemme saaneet äitiyspakkauksen ja tilanneet vaunut. Olen ostanut vauvalle sen verran vaatteita, että niillä pitäisi pärjätä ensimmäiset kuukaudet. Moni hankinta odottaa vielä tekemistään, mutta uskallus ja into vauvan tavaroiden haalimiseen on vihdoinkin löytynyt.

Hetkittäin pelottaa vieläkin. Joinain päivinä vauva on vaisumpi. Viimeisimmällä neuvolakäynnillä pelkäsin pienen ohikiitävän hetken, ettei sydänääniä kuulukaan. Olisi yksinkertaisest hirveää menettää vauva nyt. En tiedä, miten kukaan pääsee sellaisesta koskaan yli.

Kohtukuolemat ovat kuitenkin onneksi harvinaisia. Lähteistä riippuen kohtukuolema koskettaa vuosittain noin 100–200 odottajaa. Se on prosentuaalisesti varsin vähän, jos todennäköisyyksiä ajatellaan.

Jos lapsemme syntyisi nyt, eloonjäämisen todennäköisyys olisi 90 %.

Terapeuttini kysyi minulta tänään, olenko jo ajatellut synnytystä. Samaa kysyttiin myös neuvolassa. Jostain syystä synnytys tuntuu minusta edelleen aika kaukaiselta. Olen voinut toisen kolmanneksen ajan todella hyvin. En ole kokenut kipuja, ei ole ollut vuotoja, ei ole ollut supistuksia. Ehkä siksi synnytys ei vielä tunnu ajankohtaiselta.

Tuntuu hurjalta ajatella, että moni marraskuisten Facebook-ryhmän odottajista on jo joutunut sairaslomalle tai jopa vuodelepoon fyysisten oireiden rajuuden vuoksi. Helppohan se minun on tietysti huudella, kun oma työ ei ole fyysistä. Ymmärrän hyvin, että fyysisessä työssä raja voi olla nopeasti vastaan. Olen äärimmäisen kiitollinen siitä, että oma raskauteni on sujunut helposti ja toistaiseksi varsin kivuitta. Toivottavasti sama linja jatkuu mahdollisimman pitkään.

Ja se synnytys. No, siellähän se jossain kolmen kuukauden päässä häämöttää. Vielä ei pelota, tai oikeastaan edes jännitä. Lähinnä odotan innolla sitä, että pääsemme tapaamaan pienen ihmeemme.

Tule jo, marraskuu! Lause, jota en olisi koskaan uskonut lausuvani.

perhe raskaus-ja-synnytys oma-elama
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *