Junamatkalla pohjoiseen

Olen vähemmän ylpeä siitä, että viikonloppuna ajauduin jälleen mukaan lasten draamaan. Luulisi, että näin monen vuoden jälkeen osaisin pysyä erossa siitä kävelevästä katastrofista avioliitoksi. Kenties nyt reilun vuoden verran jatkunut hiljaiselo sillä saralla, sai aikaan sen, että halusin kuvainnollisesti työntää pääni muurahaispesään. En osaa päättää, häiritseekö enemmän se, että ylipäätään menin mukaan tuohon draamaan ja aiheutin heille lisää riidan syitä, vai se, että tuli alkoholin vaikutuksesta paljastettua liikaa omista motiiveistaan. Quid pro quo. Jaoin ehkä liikaa tietoa motiiveistani, mutta vastavuoroisesti sain varsin hyödyllistä informaatiota. Aika näyttä kuinka hyödylliseksi tämä informaation vaihto muodostuu.

Melkein perillä

Olen toki pohtinut tässä junamatkan aikana sitäkin mahdollisuutta, että jättämällä asian tähän, väistän emotionaalista työkuormaa. Että jätän heidät selvittämään draamaa, jossa itsekin olin osallisena. Eroni jälkeen ei ole ollut enää mikään ehdoton pakko puhua tunteista tai ikävistä asioista. En voi olla pohtimatta sitäkin, että olisin tunteideni käsittelyssä alkanut taantua. Ajatus ei ilahduta, sillä olen tehnyt tunneälyni kanssa niin paljon töitä, että olisi ikävä heittää kaikki se hukkaan. Siksi on erityisen tärkeätä löytää väyliä oppia ja kehittää tunneälyäni… Mutta ehkä ei kuitenkaan osallistumalla tähän parisuhdedraamaan.