Maanantai ja sataa vettä

Tulin tänään pyörällä töihin. Tämän voi kai laskea ansioksi, vaikka heti aamukahvilla sorruin ylennysmokkapaloihin. Painoni on nimittäin ollut huolestuttavasti nousussa taas koko syksyn. Osasyy tähän on tietysti nilkan aiheuttamat liikuntarajoitteet, mutta yhtä lailla repsahtaneet ruokailutottumukseni. Olen yhä suuremmin havainnut olevani tunnesyöjä. Toisin kuin ilmeisesti monet, en syö suruuni vaan ahdistukseen. Mikään ei nimittäin karkoita ahdistuksen tunnetta yhtä hyvin kuin täysi kupu. Sinänsä surullista havaita, koska aiemmin olen purkanut ahdistumistani lähinnä lenkkipolulla kävellen tai juosten. En oikein tiedä, miksi näin kävi. Varsinkin ihmiselle, joka aikanaan piti useamman vuoden pituisia herkkulakkoja ilman mitään isompia tuskia. Kenties minusta on tullut vanha ja mukavuudenhaluinen. Kenties ongelmani ovat nykyään sellaisia, joita ei pysty lääkitsemään liikunnalla. Kenties yösyömiseni on karannut käsistä. Ja jotenkin en voi olla pohtimatta sitä, että arki oli vaivattomampaa silloin kun oli vielä opiskelija. Kyse ei ole siitä, että en tietäisi miten syödä terveellisesti. 3 kk ravintovalmennusta viime vuonna kyllä ratkaisi sen. Pitäisi vain saada aikaiseksi käydä kaupassa, laitettua ruokaa ja otettua eväät mukaan. Niin. Aina pitäisi jotain.