Palaamassa kotiin Oulusta

Junan pysähtyessä Tampereelle, en voinut olla pohtimatta, miksi yhä edelleen asun Turussa. Taisin lauantaiyönä sanoa sen johtuvan aikuslapsista. Ja sain kuulla, että hekin ovat sitä kovasti ihmetelleet. En oikeastaan edes tiedä, miksi olen Turussa, mutta tuntuu, että sieltä pois lähteminen olisi luovuttamista. Turku on kaupunki, jossa itsenäistyin, aikuistuin ja rakastuin. Jossa olen saanut kaiken, menettänyt kaiken. Lähtenyt ja taas palannut. Ja silti juuri nyt minulla ei tunnu olevan muita syitä pysyä Turussa kuin oma itsepäisyyteni ja vaivalla sinne rakentamani verkostot. Niistä olen aika ylpeä. Mutta järkevästi ajateltuna Turku on sopiva kompromissi. Tarpeeksi edulliset asuntojen hinnat ja edes jonkinlainen turvaverkko. Toki jonkinlainen aloilleen asettuminen yhteen kaupunkiin näyttäytyy varmasti eduksi aikanaan adoptioprosessissa. Ja jotenkin ajattelen, että kun se prosessi on ohi, olen varma siitä, että voin hengittää vapaammin ja olla oma itseni. Tällä hetkellä elän kuin limbossa odottaen sitä, että lapseni saapuisi. Elämäni lähivuodet ovat kuin Huomenna hän tulee -näytelmästä, mutta ainakin se on edes yksi kirkas tavoite mielessäni, jota kohti kulkea. Joten oikeastaan on ihan sama, asunko Turussa vai en. Tärkeintä on nähdä tulevaisuus, jota kohti tavoittaa. Eikä voi unohtaa sitä, miten ensimmäiset asiat, joissa olen kuvitellut lapseni mukaan elämääni, ovat olleet automatkat Turun ja Tampereen välillä.