Perjantai

Selvisin töihin tänäänkin. 8.45 toimistolla, vaan onhan sekin jo saavutus, että on täällä eikä kotona. Ja sekin on toki saavutus, että nyt on jo perjantai ja jälleen on selvitty voittoisana (=päässyt joka päivä ylös sängystä ja töihin) työviikosta. Taas yksi viikko lusittu. Mutta millaista kakkua tässä lusitaan? Odotanko joulua, uutta työtä vai burn outia? Jotenkin tuntuu, että vuoden 2017 oman elämän ground zeron jälkeen olen odottanut sitä, että elämäni viimeisin alkaisi. Että toipuisin. Että tuntisin jälleen elämäniloa. Monesti tämä muistuttaa vuoden 2011 ground zeroani, mutta onneksi siitä osasin jo jotain ottaa opikseni. Passiivisen odottelun sijaan olen työstänyt kuluneen kahden vuoden aikana edellytyksiä muutokselle. Minulla on pitkän aikavälin tavoitteita, joita kohtaan pyrkiä. Harmi vain, että ne ovat niin pitkän aikavälin tavoitteita, ettei niihin kohti pyrkimistä voi havaita päivittäin. Sentään kerran kuussa palkkapäivänä. Vaikka tänään onkin palkkapäivä, on mieleni musta. Tämän kuukauden taloudellinen takaisku (=auto) pakotti tyhjentämään vararahastoni ja säästöt jäävät tämän kuun osalta olemattomiksi tappioiden rinnalla. Tällaisina päivinä jos koska kaduttaa se, että en pystynyt kakkostyönäni jatkamaan. Kaikkeen ei ollut aikaa ja jaksamista. Ja se tarjosi helpon ulospääsyn tilanteesta mr. Hot’n Coldin suhteen.

Silti mietin, että jos tosissaan aion pitää auton, pitäisi sen vuoksi hankkia sivutyö…