Ihana kamala bloggaaminen

Olen miettinyt paljon bloggaamista ja sitä onko siinä järkeä. Syvällä sisimmässäni saan outoa mielihyvää asioiden tonkimisesta ja uusien näkökulmien löytämisestä, mutta toisaalta olen aiemmin kohdannut aika ajoin hetkiä, jolloin kirjoittaminen on ihan hanurista. Niin hanurista, että olen hetken kuvitellut heivaavani koko kirjoittamisen. 

Tottakai kiire imee inspikset nolliin varmasti kenestä tahansa, mutta omalla kohdallani kyse on kuitenkin ollut enemmän sen normaalin itsetunnon puutteesta. Ei ole ollut kiva herätä keskeltä kasvutarinaa, jonka päähenkilö on ollut varsin pieni kohtaamaan vastoinkäymisiä rohkeasti omana itsenään. 

En ole niitä tyyppejä, joiden on helppo laukoa ilmaan mielipiteitä ilman perusteita tuosta noin vaan, vaikka vaikutan — ja tietyissä asioissa — olenkin vahva persoona. Vahvuudestakin pitää osata irrottautua, sillä olen huomannut sen kasvavan välillä niin suureksi taakaksi, että sitä on hankala kantaa. Meissä kaikissa on varmasti erilaisia puolia ja joidenkin ihmisten kanssa voimme olla itsejämme enemmän kuin toisten.

Omalla kohdallani olen huomannut, että liika vahvuus ja ajatus siitä, että minähän kyllä selviän, sulkee turhankin helposti ne aidot tunteet taka-alalle. Kysymys on pohjimmiltaan kuitenkin pelosta, joka saa verhoutumaan ja tukeutumaan ylivahvuuteen, jossa ei ole varaa sanoa ei.

Monesti ne vahvimmalta tuntuvat ihmiset ovat heikoimpia, koska he osaavat piiloutua niin taitavasti suojaavien panssareiden alle, joiden päällä on vielä rautaketjuja ja munalukkoja — ettei vahingossakaan ne aidot tunteet vain pilkahtaisi sieltä esiin. Been there, done that! Aina kun avaa itseä henkilökohtaisesti, on vaara tulla satutetuksi. Mutta mitä elämässä saa, jos pelkää koko ajan sitä mitä minulle nyt käy tai kuinka pahasti minua nyt lyödään henkisesti? Tietyissä elämänvaihessa pieni mieli ei välttämättä kestä sellaista riskiä, mutta jollei halua elää tyhjää kuorielämää hautaansa asti, on otettava avaimet käteen ja ne ruostuneet lukot käsittelyn alle.

Oma persoona on helppo piilottaa tietynlaisen ”olen aina kiltti ja miellytän kaikkia”-mantran taakse. Omalla kohdallani se on tarkoittanut sitä, että minulle on ollut helpompi kirjoittaa ennemmin turvallisista asia-aiheista kuin niistä henkilökohtaisemmista asioista. Blogissa ei tietenkään tarvitse avata kaikkea suurelle yleisölle, mutta onhan se selvä, että jotain pitää antaa. Luenhan itsekin eniten sellaisten ihmisten blogeja, jotka antavat itsestään jotain mistä saan kiinni ja sitä kautta inspiraatiota ja ajattelemisen aihetta. 

Olen työskennellyt tämän kiltteys+rohkeus-asian kimpussa oikeasti koko parivuotisen bloggausurani ajan juurikin siksi, että sitä omaa mielipidettä on niin vaikea sanoa. Ennemmin on sitten ollut se supertylsäpliisu-piipertäjä. Nykyään voin ajatella että fine, meikä selviää eikä mua syödä tai lyödä tän suorasukaisen kirjoituksen jälkeen. Aiemmin vastaavat tilanteet on menneet niin, että okei, jos kirjoitan näin, mut teilataan ja kukaan ei lue mun blogia enää ikinä. Pöh, sanon nyt tuolle vanhalle ajatukselle.

Blogi on haastanut ja joskus pakottanutkin minut pikkutarkkaan ja lähdekriittiseen tiedonhakuun. Tieto tuo itsevarmuutta, tottakai, mutta ennen kaikkea se matkailu niihin omiin tunnelukkoihin on avannut itselleni niitä itseluottamuksen portteja.  Siksi koen, että nössö-minäni on oppinut tietynlaista tiukkuutta ja rajoja bloggaamalla. Ehkä kysymys on myös iän tuomasta henkisestä kehityksestä, mutta vasta nyt alkaa tuntua luontevalta avata myös omaa itseä enemmän täällä blogissa. Miten tähän on päästy?

Yksi suurimpia oivalluksia, joka on auttanut minua tässä asiassa eteenpäin, on se että olen lakannut ajattelemasta mitä minusta ajatellaan. Kirjoitusteni kriittisen palautteen ajatteleminen on aivan eri asia kuin se mistä nyt puhun. Kun aiemmin on ajatellut vain kysymyksiä: Minkälaisen vaikutelman annoin?/Mitähän tuo tyyppi ajattelee musta?/Uskallanko kirjoittaa näin leimautumatta silti täysin tyhmäksi/hulluksi/fanaattiseksi?/Jos valitan blogissa, ajattelevatko lukijat että vitsit mikä purnuttajaääliö?— on nyt tilalla jotain muuta.

Tilalla on ajatus siitä, että ” Ihmisarvoni ei ole kiinni jonkun mielipiteestä, koska tiedän arvoni itse”. Tiedän, kyseessä on ärsyttävän korni lausahdus, mutta itselleni se on vuosien ajatustyön oivallus, joka tuntuu näin jälkikäteen jättimäiseltä palkinnolta ja helpotukselta.

Pysyvät ihmissuhteet rakentuvat aitoon kiinnostukseen ja kiintymykseen toista kohtaan, unohtamatta toisen ihmisen arvostusta. Tottakai edelleen aistin voimakkaasti, jos joku pitää/ei pidä minusta, mutta en lähde ajattelemaan sitä sen pidemmälle. Aikojen kuluessa tiet saattavat ystävyyssuhteissa erkaantua hetkeksi ja ehkä vuosien päästä kohdata uudelleen. Tähän vaikuttaa varmasti osiltaan se missä vaiheessa olemme itsemme kanssa ja kuinka rehellisesti suostumme itseämme katsomaan. Terve itsekunnioitus pitää meidät pystyssä tuntevina ihmisinä, ei robotteina joita muiden ajatukset/mielipiteet ohjailevat sinne tänne. 

Blogin myötä olen löytänyt enemmän itseäni, koska olen joutunut miettimään sitä kuka minä olen ihmisenä ja mistä minä olen kiinnostunut — eikä aina vain sitä, mistä muut ovat kiinnostuneita tai mitä minulta odotetaan. Myös luennot ovat olleet itselleni ihan loistotyöväline, sillä luennoitsijan asemassa olen ollut eniten siellä omalla epämukavuusalueellani. 

Itsensä arvostus ei nouse (kuin ehkä hetkellisesti) toisten kehuista ja arvostuksesta. Se tottakai imartelee, antaa tietynlaista varmuutta ja luo hyvän mielen, mutta se ei kanna haasteiden keskellä. Kysymys on kuitenkin loppupeleissä aina siitä, miten itse suhtaudumme itseemme (arvostammeko, haluammeko kehittyä vai piiskaammeko armottomasti jne). On ihan hyvä tehdä matka omaan mieleen ja arvottaa asioita, jotka ovat henkilökohtaisesti tärkeitä. Ja tämä nyt ei tarkoita narsistista itsensä hyvyydessä kellumista päivästä toiseen, vaan omien heikkouksien ja vahvuuksien tiedostamista. Minä opettelen parhaillaan rohkeutta sanoa asioista niin kuin ajattelen. Ehkä saatan lipsahtaa välillä väärään ääripäähän, mutta se kuuluu matkaan, jonka tarkoitus on tehdä minusta rohkeampi — ja tasapainoisempi.

Mitä tulee tekstintuottoon blogissani ja lehdissä sekä suunsoittooni radiossa, tartun nykyään vain sellaisiin aiheisiin, jotka oikeasti nappaavat. Se on helpottanut oloa ja niinhän sen pitäisikin olla — huolimatta siitä että tajusin asian pari vuotta myöhässä :)

Vaikka tämä kirjoitus oli teille lähinnä vain bloggaamisen ja bloggaajan näkökulmasta niin ihan yhtä lailla se rohkeus ja pelon selättäminen tapahtuu pääosin omassa arjessani — ei vain blogissani, vaikka se siihenkin on kovasti vaikuttanut. Epämukavuusalueelle astuminen avaa uusia teitä ja opettaa tehokkaasti :)

Tällainen avautuminen on odottanut itseään kauan ja tietyn ajatustyön jälkeen se tuntui oikealta. Kiitos kaikille, jotka ovat kuunnelleet, keskustelleet ja auttaneet tietoisesti, mutta myös tietämättään. Adelen Someone like you-biisin sanat sitokoot loput tunteeni ajatuksiksi: 

I wish nothing but the best for you too.
Don’t forget me, I beg, I remember you said:
”Sometimes it lasts in love but sometimes it hurts instead”

Nothing compares, no worries or cares.
Regret’s and mistakes they’re memories made.
Who would have known how bittersweet this would taste?

Rakkain ja valovoimaisin terveisin: Hannamari, jonka mielestä paljon jäi vielä sanomatta, mutta joka on tämän tekstin jälkeen vähän vähemmän lukossa kuin ennen