HaLon migreeni-stoori, Part 1
Lukiessani teidän hakemuksianne Lapcream-testiryhmään huomasin, että todella monea teistä vaivaa migreeni — toisilla enemmän ja toisilla vähemmän. Samaan ilmiöön törmäsin myös tiistain seminaaripäivässä, jossa olin Pirtelöbaarini kanssa toukokuussa. Ihmiset kysyivät mistä ajatus tähän on lähtenyt ja niinpä kerroin tarinaani.
Olen taistellut pitkän matkan migreenin kanssa ja siitä 95 % eroon päässeenä koen vastuukseni kertoa miten. Welcome to my journey — tiedossa suoraa puhetta ja saivartelematonta kärsimyskertomusta monen mutkan kautta terveeksi.
Sairastuin migreeniin vuoden 2006 lopulla äärimmäisen stressaavan elämänjakson keskellä, samaan aikaan minulla puhkesi myös paniikkikohtaukset. Opiskelin, seurustelin, tein töitä ja kävin yksin läpi nuoren ihmisen ahdistustani.
Hämmentävintä oli se, että aivan yhtäkkiä kärsin pirunmoisesta kivusta liikuntakyvyttömänä enkä tiennyt mistä tämä kaikki johtuu. Olin juuri täyttänyt 18 vuotta ja tämä halvaannuttava olo alkoi vaivata minua yhä useammin. Pääni oli tulessa, silmiä särki, ei niinkään valo, vaan ihan vain näkeminen. Pienikin liike aiheutti monen minuutin tuskat, jotka tuntuivat siltä kuin päässäni olisi kulkenut voimakkaita sähköshokkeja yhdistettynä hirveään paineeseen. Siihen lisäksi kylmä-kuuma-hiki, huimaus, parit oksennuskerrat ja jopa mun korkealla kipukynnyksellä tunne siitä, että tähän kipuun kuolee. Liikautat sängyssä päätä sentin verran ja sähköshokkipaine-kipu valtaa koko kehon minuuteiksi. Siitä oli meikäläisen migreenit tehty — ja niin, ne kestivät usein sen kolme päivää putkeen. Sitten oli pakko unohtaa turha sisseily ja mennä sairaalaan lääkittäväksi.
Menetin jopa itselleni rakkaan työpaikan siksi, että esimies epäili minulla olevan motivaatio-ongelmia, koska jouduin olemaan migreenin vuoksi pois töistä muutaman kerran kuukauden sisällä. Migreeniä ei ollut tuolloin vielä diagnosoitu ja olin aika nuori, joten ajattelin että niin voi tehdä. Enhän osannut sanoa poissaoloilleni muuta syytä kuin päänsäryn! Tämä lannistumisentunne jätti jälkensä ja tunsin olevani maailman huonoin ihminen, joka on epäonnistunut pahasti. Nykyään onneksi tiedän, ettei asia ole niin :)
Tuosta tapauksesta johtuen kärsin kuitenkin monta vuotta siitä, etten ole ikinä tarpeeksi hyvä, koska sairastelen. Tietenkään stressi sairastelusta ei parantanut sairastelua, vaan pahensi sitä entisestään. Välttääkseni tunnetta siitä, etten ikinä riitä, tein vuosikaudet töitä hyvin paljon migreenissä, esimiesten sitä tietämättä. Tyhmää sinnikkyyttä, tiedän nyt. Ja tämä kaikki vain siksi etten ylitunnollisuudessani kehdannut olla pois.
Olen törmännyt paljon ihmisiin, joiden mielestä migreeni lähtee buranalla. Muistan varsin hyvin muutaman keski-ikäisen miehen kommentin siitä, ettei päänsäryn vuoksi olla poissa töistä… Minä tiedän kokemuksesta, että migreeni ei ole vain päänsärky — se on kuulkaas lastenleikkiä migreeniin verrattuna! Kohdatessani vähättelijöitä olen tuntenut mieletöntä vihaa siitä, ettei minua otettu tosissaan. Se tuntuu pahalta siksi, että vähättely pureutuu niin syvälle ihmisarvoon, siihen mitä sinä olet. Näiden seikkojen vuoksi migreeni ei ole ollut ainakaan omalla kohdallani vain fyysinen kiputila, vaan vielä enemmän henkinen taakka, jota on pitänyt aina selitellä muille. Esimiehille, työtovereille, ystäville, perheelle. Todistaa ikään kuin olevansa ihan ok ja ahkera tyyppi, vaikka sairastankin.
Diagnoosin jälkeen
Vuoden 2007 keväällä minulla todettiin oireideni perusteella auraton migreeni. Sain vihdoin syyn kipuuni, se tuntui helpottavalta — en siis ollutkaan tyhmä! En ole saanut ikinä mitään näköhäiriöitä ennen kohtausta. Tästä olin harmissani siksi, etten tiennyt koskaan milloin kohtaus iskee. Kun kohtaus iski päälle, se oli jo niin päällä, ettei mikään auttanut. Estolääkistystä (eli verenpainelääkkeitä) minulle ei haluttu aloittaa ihanteellisen verenpaineeni vuoksi, vaikka kärsin lamauttavista migreenikohtauksista parhaimmillaan 20 kertaa kuukaudessa. Hauskinta on se, että vaikka migreenipäivieni määrä ylitti rajan, jolloin pääsisi neurologisiin tutkimuksiin, en niihin koskaan päässyt.
Olen aina inhonnut lääkkeiden käyttöä, mutta jatkuvat kohtaukset ajoivat minut käyttämään kohtauslääkkeitä aina kohtauksen iskiessä. Kolmiolääkkeistä ihoni meni todella kipeäksi, sain hengenahdistusta ja olin koko loppupäivän aivan väsymys-, ja hitauspöhnässä. Kului miltei pari vuotta ja ajattelin, ettei tilanne voi jatkua näin. Olin siinä vaiheessa täyttänyt juuri 20 vuotta enkä suostunut hyväksymään tilannettani.
Monikaan teistä ei tunne minua oikeassa elämässä, tiedätte minusta vain joitain asioita tekstieni perusteella. Olen luonteeltani hyvin aikaansaava ja tykkään suunnitella tapahtumia sekä toteuttaa niitä. Ystäväni kutsui minua aikoinaan Touhoksi, ehkä sekin kertoo jotain :) Olen maailman huonoin rentoutumaan ja olemaan paikallani (paitsi kirjoitusinspiksen iskiessä). Mukanani kulkee aina vihko, jotta voin kirjata hulluja ideoitani sinne aina silloin, kun keksin jotain uutta (tätä tapahtuu aika usein ;).
Nyt tuli kuitenkin niin paljon jo tiukkaa infoa, että jatketaan osalla 2 ensi viikolla. Toivon, että mahdollisimman monelle kanssasairastajalle olisi hyötyä parantumisestani. Kerron myöhemmissä osissa, mistä olen itse saanut avun.