Voiko hiihdosta tykätä?

Tulin juuri ensimmäiseltä hiihtolenkiltäni sitten kahdeksaan vuoteen. Lihaksia vähän tärisyttää — ei niinkään itse treenistä, vaan pelosta. Siinä kohtaa, kun tajuaa että edessä on alamäki ja jarruttaminen on mahdotonta, on pakko antaa mennä ja toivoa parasta. Kävin mielessäni läpi varmasti kaikki kauhuskenaariot, mutta onneksi esimerkiksi sitä kyljelle kaatumissuunnitelmaa ei tarvittu tuon laskun aikana. Niin että tässä sitä ollaan vielä yhtenä kappaleena.

Ostin itselleni perinteisen sukset pitkän harkinnan jälkeen viime keväänä pahimpien loskasäiden aikaan. Tehokasta hiihtoaikaa olisi ollut jäljellä vielä viikko, mutta sukset eivät koskaan päässeet jalkaan. Mutta nyt ne on kuulkaas korkattu ja vaikka ei vielä kovin hyvin luistakaan (hiihtotaitojen taantumisesta johtuen), niin eteenpäin lykitään. Kyllä mua tänään nauratti, kun vanha mummo hiihti mun ohi!

Meikitön maakrapuhan se siinä.

Valehtelisin, jos väittäisin että tämä ensimmäinen hiihtokerta oli superkivaa. Ei, kyllä minä mietin siellä ladulla vain sitä, että kuka mielenvikainen hiihtää… En kuitenkaan ole niitä, jotka ovat traumatisoituneet kouluaikojen hiihtotunneista — päinvastoin. Mielikuvani ja muistoni lapsuuden hiihtolenkeistä ovat vahvana motivaattorina mielessä, että eiköhän tämä suksiminen tästä iloksi muutu — olihan tämäkin lenkki ennemmin mukavaa kuin kamalaa. Pitäisköhän mun mennä johonkin tekniikkakouluun vai olisikohan toivoa, että mä opin itse? Nyt kaikki vinkit kehiin te perinteisen hiihdon taitajat!