Rautarouva reenaa
Aloitin intoa puhkuen PT-treenit viime vuoden marraskuussa ja tehokkaan alun jälkeen kehoni laittoi pakkostopin päälle. Tuolloin vielä odotin kilpirauhas-, ja lisämunuaiskokeiden tuloksia enkä ollut lääkityksellä (Armour Thyroid). Oloni oli aivan karsea enkä jaksanut tehdä mitään muuta kuin hoitaa pakolliset asiat. Tunsin itseni täysin kehoni vangiksi enkä ehkä ikinä ennen ole käynyt niin lähellä masennusta kuin tuolloin. Ei auttanut kuin keskustella PT:n kanssa ja laittaa treenit tauolle, kunnes lääkitys olisi kohdallaan (joo, hehheh) ja olo parempi, jotta jaksan taas treenata. Mut hei, meikä treenaa taas!
Lääkärikäynnin jälkeen sain lääkityksen päälle tammikuun loppupuolella ja alussa kaikki sujui ensimmäisen kuukauden ajan hienosti. Minusta tuntui, etten ole edistynyt ollenkaan, mutta kun aloin oikein miettimään asiaa, huomaan selkeän eron jaksamisessani. Jaksan olla paremmin ihmisten seurassa enkä koe niin suurta eristäytymisen tarvetta. Keskittymiskykyni on hieman parantunut, muisti nyt pragaa edelleen. Lisäksi nukun paremmin kuin koskaan ja olen saanut elämälleni hyvän rytmin monessakin mielessä. Uskallan väittää, että olen nauranut viimeisen kahden kuukauden aikana enemmän kuin sitä edeltäneinä kuutena kuukautena yhteensä.
Mutta niin, kerroin että kaikki sujui hyvin ensimmäisen kuukauden ajan lääkityksen aloittamisesta. Tästä hetkestä taaksepäin viimeiset 2-3 viikkoa ovatkin olleet sitten ihan hirveitä. Minulla oli samanlainen olo kuin viime marraskuussa ja tunsin, etten saa taas mistään kiinni ja haluaisin heittää hanskat tiskiin. Syvä masennuksen kaltainen tila, jolle et voi tehdä mitään ja jossa ajatukset pörräävät vain siinä, että koska tää kaikki loppuu. Kaikki on vain mustaa ilman sen kummempaa syytä.
Nämä oireet eivät ehkä olisi turhauttaneet mua niin paljon, jos tietäisin etten ole tehnyt asioille mitään. Mutta kun minä olen. Tässä on laitettu ruokavalio uuteen uskoon ja tehty sen lisäksi kaikki mahdoton sekä mahdollinen, jotta täältä noustaisiin. Tämän parin viikon takapakkitilanteen taisi laukaista nämä (edelleen epäsäännölliset) menkat, jotka aiheuttivat myös mukavan 1,5 viikkoa kestäneen päänsärkyputken. Hormonimyrskyt ja kilpirauhasen vajaatoiminta my ass.
No tänään naurattaa jo.
On todella hankala selittää omaa väsymystään kenellekään sellaiselle, joka ei sitä ole tämän sairauden myötä kokenut. Eikä termi väsymys edes riitä kuvailemaan mitenkään sitä tilaa, jossa itse olen ollut. Mua väsyttää kuulostaa ulkopuolisen korvaan aivan pintapuoliselta ja mitäänsanomattomalta. Sellaiselta, johon tekisi mieli vastata, että no kuule hilaa persees ylös, liiku ja nuku.
Postauksen tarkoitus ei ollut kuitenkaan valittaa, tuo paha vaihe nimittäin lähti ainakin hetkeksi kävelemään ennen kuin mielenterveyteni ehti murtua. Jos olen kävellyt jotakuta vastaan naama väärinpäin, kyseessä oli luultavimmin sisäinen zombini enkä minä. Viikonloppuna päänsäryt yhtäkkiä loppuivat kuin seinään ja pääsin maanantaina jatkamaan treenikalenterin mukaista treeniä, vihdoin.
Eilen oli vuorossa 40 minuutin kestävyystreeni ja päädyin siihen, että otan Topi-koiramon mukaan lenkille ja annan vanhalle herralle ansaittua lomaa tuosta ihanasta, mutta riiviömäisestä pennusta. Laitoin jalkaan uudenkarheat lenkkikengät ja kymmennen minuutin talsimisen jälkeen jalassani oli järkyttävän kipeä rakko. En periaatteestakaan kääntynyt takaisin, vaan tein lenkkini. Hannamari 1- vesirakko 0. Palataan treeniaiheisiin myöhemmin syvällisemmin, kahvakuulat odottavat meikäläistä ny.