Hidasta vähän!

Meinasin kirjoittaa teille tänään kosmetiikkahömppää, mutta keskelle postausta alkoikin ilmestyä tuntoja puolessa vuodessa tapahtuneista elämänmuutoksista. Olisi mahtavaa, jos haluatte jakaa ajatuksia kommenttiosiossa myös omasta elämästänne: mitä muutoksia olette tehneet ja miten olette kokeneet muutokset, asiat voivat olla mitä vain! Minä oon hidastanut elämääni ja haluan nyt tänään kirjoittaa siitä 🙂

Puhuimme tänä viikonloppuna ystävien kesken ilmiöstä hidastaminen. Tämä aihe liippaa todella läheltä ehkä useita teistäkin, sillä ilmiö on ollut pinnalla jo tovin ja varsinkin omassa tuttavapiirissäni asian prosessointi tuntuu käynnistyneen yhtä aikaa usealla henkilöllä. Mietitään mitä ollaan ja mitä halutaan, hylätään vanhoja tottumuksia ja otetaan joskus hieman kivuliaallakin tavalla vastaan niitä uusia.

Kerron näistä asioista siksi, että ehkä tämä kolahtaa edes yhdelle teistä siellä ruudun toisella puolella 🙂 Täällä nimittäin puhuu ex-SuperTehokasOlenAinaKäytettävissänneJaUhraudun-ihminen, joka on nykyään aika rento tyyppi entiseen verrattuna! Vuosi sitten en olisi voinut kirjoittaa teille tätä, ajattelin vain mitä muut ajattelevat. Siis eihän mua enää hyväksytä, kai hyvinvointibloggaajalla on asiat reilassa-ajatusmalli lähinnä naurattaa nykyään… Mun mielestä mielen asioista pitäisi puhua enemmän. Avautua ja olla aito eikä vain jokin pintakuva tosielämässä tai blogin syövereissä. 

Viime talven jälkeen olin — taas monennenko kerran — siinä pisteessä, että k-o-h-t-a napsahtaa ja lujaa. Jääräpääsissi ei kuitenkaan yksikseen periksi anna. Olisin halunnut puhua tästä aiheesta teille niin monesti viime talvena, kertoa miksi bloggailu oli niin vaikeeta ja pinnallista — kun mulla oli vaikeeta pääni sisällä.

Joskus on vain liian lähellä muutosta eikä ajatuksia ole helppo valjastaa ajatuksiksi, mutta nyt kun tämä nimenomainen muutos on suurimmaksi osaksi takanapäin, asiaa on helpompi avata. Olo on itsevarmempi :) Mieheni avulla sain itseni joka tapauksessa hidastamaan työtahtia ja nyt olen puoli vuotta ollut pienemmillä tuloilla ja tehnyt omia juttuja ilman mitään stressiä. Meillä ihmisillä on tapana hypätä ääripäästä toiseen ja taas toiseen. Sama kuvio voi toistua lukemattomia kertoja ja vasta jonkin ajan kuluttua löytyy tasapaino tai joitain tasapainottavia piirteitä sinne omaan arkeen/käyttäytymiseen. 

Nyt kerron teille jotain, jota en olisi uskonut vuosi sitten sanovani ikinä itsestäni: musta on tullut saamaton. Myöhästelen, hidastelen, elän päivän kerrallaan — ja tykkään siitä! Olen ollut välillä todella kärttyinen saamattomuudestani, olenhan nyt vahvasti epämukavuusalueellani. Myös se on tuntunut ikävältä, että oma rauhallinen puoliso tuntuu paljon aikaansaavemmalta kuin minä — eihän sen nyt niin pitänyt mennä :D

Olen tilanteeseen joka tapauksessa hyvin tyytyväinen: mulla on mahdollista oppia uutta, oppia ymmärtämään ihmisiä eri tilanteissa ja tulla avarakatseisemmaksi, empaattisemmaksi. Nähdä enemmän asioiden taakse kuin pelkkään ulkokuoreen. Huomatkaa, että puhun saamattomuudesta positiivisena asiana, vaikka sillä on tavallisesti aika negatiivinen kalskahdus. Ylitehokkaana järjestelijänä olen aina halveksinut saamattomuutta asiana. Ja minne on minut elämä nyt sysännyt: keskelle epäjärjestyksellistä elämää ja saamatonta arkea. Aikaa on, mutta en käytä sitä enää vain ”pintakiillotukseen” ja hössöttämiseen. Kiitollinen olen siksi, että miettikää nyt hyvänen aika millainen meikämummokin olis viiskymppisenä, jos ajatukset/uskomukset pysyisivät aina samanlaisina ;)

Kaikki tämä muutos lähti viime syksynä siitä, että huomasin vain miellyttäväni muita. Ei ole helppo sanoa ei, varsinkin jos vastapuoli osoittaa tyytymättömyyttä asiaan. Kun oma minäkuva muuttuu ja alat löytää vastauksia kysymykseen ”kuka minä olen?”, ystävät eivät ehkä ymmärrä mikset sinä olekaan enää aina käytettävissä; kuuntelemassa, huolehtimassa tai järjestämässä tapahtumia. Etkö enää välitä vai mistä on kysymys. Mutta ei se ole välittämättömyyttä, vaan omien rajojen asettamista oman jaksamisen nimissä. Itsestään huolehtimista, jotta jaksaisi huolehtia myös ystävistä.

Olen oppinut myös kuluvan vuoden aikana sen, että sitä helposti uskottelee itselleen erilaisia rooleja ja luulee olevansa jotain mitä ei ole. Minä olen luullut pienen ikäni, että minun kuuluu olla aina läsnä/avuksi kaikille ja ansaita paikkani/hyväksyntäni teoilla. No, sanotaanko näin että seinä tuli vastaan siinäkin. Ystävyyssuhteet perustuvat molemminpuoliselle kiinnostukselle, ei vain sille, että sinun odotetaan olevan aina se kuunteleva korva, koska olet sitä aina ollut. Todellinen ystävyys-, ja parisuhde jättää tilaa toisen muuttumiselle. Se ei varmasti ole aina helppoa, sillä vanhoista käsityksistä irtipäästäminen vie aikaa ja täytyy opetella toista uudelleen. Mitä me ollaan opittu Tuomaksen kanssa, on se että asioista puhutaan avoimesti. Yritetään olla ymmärrettäviä ja toisaalta myös ymmärtää toista silloinkin, kun sanoja ei löydy.

Miellyttämiskuplasta ulospääsy on vapauttanut monella tasolla. Käytännön esimerkeistä voisin mainita mm. sen ettei mun tarvitse enää selitellä yllättysvieraille, että ”anteeksi ihan kamalasti, en ole ehtinyt siivota kun olen TEHNYT sitä ja tätä ja miljoonaa muuta asiaa”. Voin myös sanoa helpommin epäkiinnostaviin työprojekteihin ei eikä mun tarvi manailla jälkikäteen, että ”kun tähänkin projektiin piti lupautua vaikka halusin sanoa ei”. Joskus ei-sanan sanominen saa olon tuntumaan siltä kuin uisi vastavirtaan ja vaikeuttaisi asioita, mutta jälkikäteen se on kuitenkin aina tuonut aidommin sen hyvän olon.

En totta puhuen olisi osannut kuvitella, että mut laitetaan löysäämään asioista niin kovasti ja oppisin oikeasti rennommaksi, mutta niin siinä on käynyt — ja oon asiasta superkiitollinen! Täällä istuu nykyään aika hymyilevä ihminen entisen kurttusuorittajan sijaan. Olen kiitollinen siitä, että saan oppia näitä tärkeitä asioita näin nuorena, ehkä musta joskus sitten kasvaa se vanha ja viisas emäntä, jolla riittää ymmärrystä ihmisten törttöilyille. Joka ei näkisi vain ongelmaa, vaan mahdollisen syyn ongelman sen takana ja voisi auttaa, ainakin kuunnella. Uskon nykyään yhä enemmän myös siihen, että mitä enemmän itsestään antaa aidosti, sitä enemmän voi saada. Ei turhaa materiaa, vaan aitoja kohtaamisia, kokemuksia, oppeja, rakkautta, ystäviä. Voidaan hyvin!

Ja kiitos Sinulle, jos luit tämän postauksen loppuun asti <3

Terveisin Hannamari, joka kävisi hieman rakentavia keskusteluja ja halaisi kovasti nuorempaa minäänsä, jos pääsisi viisi vuotta taaksepäin :)