Ihana, kamala piironkiprojekti
Maalinhuuruinen ystävänne täällä hei. Jos joskus on tuntunut siltä, että maaliin käryyn voisi tukehtua tai muuten vain saada extrayliannostuksen, niin tänään. Toverinani on nimittäin ollut kuumailmapuhallin — ja onneksi — terassi sekä raikas, kirpeä ulkoilma.
Tehän tiedätte, että olen impulsiivinen ihminen. Tässä tapauksessa voisin myös sanoa, että joskus asiat tulevat eteen, hmm, hieman odoteltua nopeammin. Ja kun joku kolahtaa, tarvitaan sitä salamannopeaa toimintaa, jossa olen toosi hyvä 😉
Vaikka kaikkea en tällä kerralla vielä näytäkään, kuvista ei liene vaikea kuvitella minkälaisen löydön tein. Olin pohtinut ja haaveillut ikiomasta vaatekaapista, sellaisesta johon menisi vaatteiden lisäksi myös meikätytön jokaikinen kosmetiikkapurnukka vessasta lojumasta. Kirppiskierrokset eivät olleet tuottaneet tulosta, sillä mikään tapaamistani piironkivanhuksista ei tuntunut sydämessä asti. Ja eihän sellaisia asioita voi kotiin ostaa, jotka eivät missään mielen sopukassa kolahda!
No, ei tarina tähän tietystikään lopu. Tein koneella töitä kotona parisen viikkoa sitten, tapani mukaan. Sain tärkeimmät asiat hoidettua ja tylsistyneenä päädyin surffaamaan nettiin. Muistin samalla, että ainiin, etsin piironkia (vaatekasat lattialla saattoivat muistuttaa asiasta). Niinpä aloin tekemään pientä jäljitystyötä netin syövereissä ja katsomaan löytyisikö Rovaniemen lähistöltä mitään vanhoja, edes vähän kivoja piironkeja. Ja tutum, kolmen klikkauksen päässä keikkui suttuisissa kuvissa tämä kaunotar kaikessa kauneudessaan.
No eihän siinä sitten muuta kuin reippaana tyttönä soittamaan myyjälle. ”Kuinka vanha piironki on? Minkä kokoinen? Onko se ollut homeasunnossa (ja tästä aiheesta puhuttiin paljon sekä tarkasti)? Ai ei, no onpa hyvä! Otan sen, koska pääsette tuomaan?”
Rouva myyjä kertoo vielä piirongin alkuperästä ja sanoo, että se on tehty 1900-luvun alussa. Kaikki alkuperäiset avaimet ovat tallessa. Tässä vaiheessa olen myyty!
”Varaan sen xxx € sitten käteisenä”, jatkan. Viimeisimmän lauseeni jälkeen kuulen puhelimen toisessa päässä vain myyjän hiljaisuuden. ”Siis sanoitko, että xxx €?”, kysyy myyjä. Minä innoissani viserrän puhelimeen, että ”kyllä vain, niinhän täällä myynti-ilmoituksessa lukee”, johon Rouva jatkaa, ”mutta se on ihan väärä hinta! Tyttäreni laittoi samanaikaisesti paljon tavaroitamme myyntiin, myös tuon ilmoituksen ja piirongissa on totaalisen väärä hinta, tuohon hintaan en myy. Se on puolet enemmän!”
No niin, saavumme mutkaan 1. Hinta nousee siis puolella, eikä se ala ykkösellä, saatikka kakkosella. Jouduin sanomaan Rouvalle, että minä kovin haluan piirongin, mutta nyt on kyllä neuvoteltava myös mun mieheni kanssa, jos hinta tosiaan on puolet enemmän. Piironki päätetään ottaa, joten sovimme toimitusajankohdasta.
Pääsemme mutkaan 2. Piironkia tuo kaksi miestä ja vieno, vanha tupakka haisee. Ajattelen, että haju tulee noista raihnaisista miehistä. Kun piironki on paikoillaan ja miehet poissa, jään kaksin huomatakseni (tai haistaakseni, eheh) vain sen, että se on tuo piironki joka haisee. Oi kiva, en saanutkaan siis vain pestä sitä ja tunkea sitä täyteen kamojani. Impulsiivinen luonteeni saa kolauksen. Sana heti muuttuu sanoiksi ei koskaan tai joskus myöhemmin (eli ei koskaan).
Soitan myyjälle ja harmittelen, ettei hän voinut kertoa piirongin haisevan tupakalle, vaikka kerroin olevani mm. homeallerginen. Rouvan mielestä pesu toluvedellä riittää, yeah right sanon minä. Ärsyttää, kun sitä on muka niin täpäkkä ja osaa kyllä kotona murista kohtaloaan, muttei osaa sitten puhelimessa vaatia oikeuksiaan.
Saavumme mutkaan 3. Kerään itseni ja soitan noin kolmen päivän päästä uudestaan ja kerron, ettei haju lähde etikoilla tai toluilla. Että toivon Rouvan tulevan hinnassa vastaan, koska joudun nyt puhaltamaan piirongista maalit pois, hiomaan, maalaamaan uudestaan, lakkaamaan sisäpinnat ja muuta aikaa-, sekä rahaa vievää pientä kivaa. Rouva on ehdoton, ”en tule hinnassa vastaan, otan ennemmin itselleni takaisin.”
Ja en varmana palauta, oli oma ajatukseni. Jos edes hitusen inhoaisin tätä piironkia, olisin jo kyllä kiikuttanut tämän Rouvalle ja ottanut rahani tyytyväisenä takaisin. Mutta kun en varmana luovu, tämä on minun, minä tykkään tästä, tämä jää meille ikuisuudeksi (tai kunnes toisin päätän). Päätän ottaa riskin pitämällä piirongin. Päätän myös nauttia entisöimisestä täyden hinnan maksaneena. Hyvä näin. Puutyöalan ystävää on konsultoitu ”APUA, AUTA!”-puhelulla, saatu hyvät neuvot ja töihin ryhdytty. Mun piironki haisee nyt siltä, miltä pitääkin: männyltä. Olin ajatellut säilyttää tuon kivan erikoisen minttusävyn piirongin pinnassa, mutta se nyt ei ollut mahdollista. Siispä toteutan alkuperäisen, jo pitkään kyteneen haaveeni ja maalaan sen eräällä toisella värillä. Näette pian.