Kun mieli on hetken musta
Ajattelin, että tänään olisi vähän välitietojen paikka mitä tulee tähän meikäläisen kilpirauhastarinaani. Takanani muutamia ihan kamalia päiviä, sillä jostain syystä kaikki oireeni ovat lähteneet pahenemaan kertaheitolla. Kerroin teille, että aloitin treenaamisen PT:n johdolla. No, liikuntahanat väännettiin vastikään kuitenkin kiinni reiluksi kuukaudeksi ainakin, sillä liikunta pahentaa mun oireitani tällä hetkellä niin paljon — voitte ehkä uskoa, että tämä oli mulle todella suuri pettymys. Olen suoraan sanottuna kulkenut aika pimeillä mielentiloilla, sillä aamuisin olen aivan sumussa, ärsyynnyn turhasta, väsyn helposti enkä jaksa mitään ylimääräistä päiväohjelmaani.
http://youtu.be/8pvHZ4ddR-4
On aika hämärä tunne huomata persoonansa muutokset niin selkeästi. Ennen niin sosiaalisesta minästäni on tullut viime kuukausien aikana ennemmin erakko — en todellakaan jaksa aina vastata ihmisten soittoihin ja välillä ihmisten tapaaminen syö voimani pitkäksi aikaa. Jo keväällä puhuin miehelleni siitä kuinka minut valtaa välillä aivan hillitön masennuskohtaus ilman mitään järkevästi selitettävissä olevaa syytä ja vasta nyt alkaa päässäni hahmottua miksi niin tapahtuu. Mun elämässäni on kaikki päällisin puolin aivan loistavasti: on onnellinen parisuhde, oma koti, ihana työ, upeita ystäviä ja maailman suloisin koira, joka tulee viereeni tuuppimaan pikkunenällänsä naamaani, kun olen itse aivan naatti. Kaikesta tästä huolimatta olen sanonut monesti tämän vuoden aikana miehelleni, että voisinpa muuttaa erämaahan yksin siksi ajaksi kunnes paranen, sillä kaikki tuntuu niin turralta, pahalta. Haluaisin vain elää normaalia elämää, nauraa, innostua ja olla yhtä impulsiivinen kuin olen aina ennen ollutkin. Se on todellinen minä, ei tämä tyttö, jolle jo pelkän tavallisten arkisten asioiden pyörittäminen tekee tiukkaa.
Mulla on mahtunut syksyyn todella hyviä päiviä, jolloin olen energinen ja jaksan touhuta aamusta iltaan. Päiviä, jolloin nauran paljon ja jaksan ihmisiä. Päiviä, jolloin en tarvitse päiväunia. Erään parin viikon takaisen itsestäni riippumattoman stressaavan ihmissuhde-episodin ja treenaamisen aloituksen jälkeen jokainen aamu on kuitenkin ollut ponnistus, josta selviää vain vahvan kahvin voimin. Alan heräillä päivääni vasta illalla, kun muut ovat jo nukkumassa ja jolloin minunkin pitäisi kaiken järjen mukaan nukkua.
Kaipaan mielettömästi työtäni luennoitsijana, kaipaan ihmisten keskelle. Se on sitä ominta minua — oikeasti olen se tyttö, joka juttelisi ihmisten kanssa vaikka aamusta aamuyöhön, hymyilisi vastaantulijoille, järjestäisi kivoja juhlia ja keksisi mukavia yllätyksiä ystäville. Nyt en vain jaksa, hyvä kun saan juuri pidettyä kodin, työt ja perhe-elämän paketissa. Ehkä samassa veneessä olevat ymmärtävät myös sen kuinka inhoan olotilojeni selittelyä niille, jotka eivät halua ymmärtää tätä tilannetta, vaan jotka tykkäävät ennemmin turvautua syyllistämiseen. Onneksi minulla on suorapuheisia ystäviä, jotka ovat sanoneet etten tarvitse sellaisia ihmisiä elämääni. Empatia on taitolaji, jota ainakin itse pyrin vaalimaan ihmissuhteissani ja siksi odotan sitä myös toisilta.
Nämä hormonipuolen ongelmat (joista on munkin kohdalla selkeästi kyse) ovat siitä kinkkisiä, ettei niitä tutkita Suomessa vielä kunnolla. Tämä taas aiheuttaa sen, että hoitoa on vaikea saada koska mitään ongelmaa ei välttämättä edes tunnisteta. Todella usein lisämunuaisen uupumuksesta kärsivät ja kilpirauhaspotilaat niputetaan masennuspotilaiksi, joille annetaan resepti kouraan ja sanotaan että Adios, pärjäilkää.
http://youtu.be/t74PIo5KfaA
Jos en olisi taistelijaluonne, olisin jo niin antanut periksi ja jäänyt sohvalle nukkumaan talviunia. Minä en aio kuitenkaan suostua sellaiseen, vaikka toisaalta niin kauan kuin ei ole virallista diagnoosia, on aika riskialtista puhua oireistaan kenellekään. Se mikä itseni on ollut huojentavaa ymmärtää, on tämä: diagnoosittomuus EI tarkoita sitä, etteikö oireitasi olisi oikeasti olemassa — on paljon asioita mitä ei vielä tiedetä/tutkita, varsinkaan julkisen lääketieteen puolella. Pääasia lienee se, ettei anna periksi vaan etsii niitä oikeita vastauksia, kunnes löytää.
Ajattelin, että tämän tekstin julkaiseminen on erittäin tarpeellista, sillä olisin itse kaivannut jo paljon aiemmin vertaistukea, sitä että joku sanoo ääneen että hei, minullakin menee huonosti. Nyt olette kuulleet sen ainakin minun suustani. Kyse ei ole siitä, ettenkö olisi varma että jossain vaiheessa se auringonpilkahdus ja tavallinen ihana arki odottaisi minuakin, mutta välillä mieli on kyllä mustana kun pitää vain odottaa, voida siinä välissä huonosti ja vielä odottaa.
Tämä kaikki vastausten etsiminen vaatii hurjasti sisua, itseopiskelua ja viimeistenkin voimanrippeiden keräämistä, mutta uskon lopputuloksen olevan kaiken tämän arvoista. Yksi tärkeäksi kokemani asia on se, että visioin itseäni päivittäin terveeksi, omaksi itseksi. Uskon positiivisten ajatusten voimaan ja siihen, että ne nopeuttavat paranemista.
Kiitos niille ystävilleni, jotka ovat kuunnelleet ja auttaneet, se on ollut korvaamatonta enkä unohda sitä koskaan. Te teette olemuksellanne kaikesta paljon parempaa ja helpompaa — voisin adoptoida jokaisen teistä perheenjäsenekseni ihan milloin vain.
Sairastelu opettaa monella tasolla tuntemaan omia rajoja. Tai ehkä mun tapauksessani voisimme käyttää sanaa pakottaa, positiivisessa merkityksessä. Silloin kun omat voimat ovat vähäiset, on pakko sanoa ei kaikelle sellaiselle, johon voimavarat eivät riitä — ja se on toisaalta myös helpotus. Välillä se kirpaisee todella syvältä, mutta luotan siihen että tosiystävät ymmärtävät.
Tällaista täällä siis tänään. Aion jatkossakin kirjoitella tänne välillä postauksia tunnelmista ja viikon parhaimmista asioista kuvien sekä videoiden muodossa. Tässä tilanteessa ei voi kuin etsiä sitä pientäkin hyvää vaikka roudassa olevien kivien alta — eihän sitä muuten pysy järjissään. Pienet asiat tekevät pienen ihmisen onnelliseksi. Postauksen oheen laitoin biisejä, jotka olen kokenut tällä viikolla hyvin voimaannuttaviksi. Enää reilu kuukausi siihen, että lääkäriaika koittaa ja kilpirauhaspaneelin ja lisämunuaistestien tulokset saadaan avattua lopullisesti. Kirjoitan teille myöhemmin tarkemmin lisämunuaisten uupumuksesta ja muusta, tänään tuntui tarpeellisemmalta puhua tästä aiheesta. En kiellä, etteikö minua kauhistuttaisi painaa Julkaise-nappia, mutta välillä täytyy mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Olen varma, että voin jo keväällä kirjoittaa tarinaani paljon positiivisemmalta kannalta :)
Halusin herättää tällä omalla avauksellani ensisijaisesti keskustelua ja minusta olisi todella mukavaa, jos haluaisitte jakaa kokemuksianne kilpirauhasen vajaatoiminnasta ja lisämunuaisten uupumuksesta kommenttiboksin puolella. Miten sinä voit? Mistä huomasit, että kaikki ei ole ok? Miten näitä sairauksia on hoidettu sinun tapauksessasi? Oletko vasta alkutaipaleella kuten minä vai jo pitkästi paranemisen tiellä? Mistä olet löytänyt apua, toivoa, ihan mitä vain? Mitä haluaisit sanoa muissa samassa tilanteessa oleville? Juuri sinun ajatuksesi voivat olla avuksi muille, sen merkitystä ei sovi vähätellä :) Erityinen kiitos kaikille teille, jotka luitte postauksen tänne asti.
Kaunista torstaita, huomenna teitä odottaakin värikäs ja herkullinen yllätys — olenhan sanonut että elämä on linssin läpi aina erityisen kaunista <3
Edit // Ajatusvirtaa alkoi pulputa vielä näin iltapäivällä tähän aiheeseen erityisesti henkisen puolen jaksamiseen liittyen. Omalla kohdallani olen kokenut monesti ongelmalliseksi sen, että mua pidetään vahvana ihmisenä joka jaksaa kaiken — perhe, ystävät ja tutut ovat tottuneet siihen. Se on mielikuva, jota olen varmasti itsekin rakentanut aiemmalla käytökselläni ja toimintamalleilla. Ihmisten reaktioista huomaa, että joillekin se selkeästi on kova paikka. Että tuo ihminen, joka on aina ollut isona korvana, ei kykenekään enää samaan — samassa vanhatkin ihmissuhteet voivat kokea kolauksia, jotka suistavat raiteiltaan. Tiedättekö, kun roolit ihmissuhteissa muuttuvat? Tulee mieleen tämä aiempi kuvapostaukseni. Ymmärrän varsin hyvin, että erityisesti lähellä oleville tuntuu välillä olevan hyvin vaikea ymmärtää sitä, miksi tuo tuttu ihminen ei olekaan enää se mitä hän on ennen ollut. Jokainen kokemus kasvattaa ja niin uskon myös tämän kokemuksen tekevän minulle. Ajattelen, että tämän kokemuksen ansiosta olen joskus vahvempi ja voin ehkä auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Voin ainakin yrittää ymmärtää ja olla tukena. Itse en ainakaan kaipaa muuta kuin ymmärrystä ja sitä, että mun sallitaan myös olla heikko. Ei se ole itsellekään helppoa, mutta vielä vaikeampaa siitä tulee, mikäli muut eivät anna siihen ”lupaa” käytöksellään.
On ihmisiä jotka hyväksyvät heikkoutesi, mutta on myös niitä jotka katselevat vain omaan napaansa juuri silloin kun oma hätäsi on suurin (vaikka olisitkin ollut läsnä heille heidän kriiseissään). Pointtini oli ehkä sanoa vielä tällä sitä, että koen äärimmäisen tärkeäksi hakeutua sellaisten ihmisten seuraan, jotka eivät latista sinua silloin kun olet heikoimmillasi. Jokainen tarvitsee joskus tukea ja vaikka sen ääneen sanominen saattaa olla vaikeaa (itselleni on), se kannattaa. Tällaiset kokemukset eivät koskaan kosketa pelkästään sitä joka sairastaa, yhtä lailla sillä on laaja-alainen vaikutus myös ystävyyssuhteisiin, jotka voivat joko vahvistua tai kutistua olemattomiin. Peace.