Olipa kerran Napapiiri ja tiimi nimeltä Rawr.
Aamusadun aika toverit.
Olipa kerran kaksi kapinallista Rawr-raakasuklaata, jotka olivat tylsistyneet pötköttämään muiden tovereidensa seassa pahvilaatikoissa varaston hyllyllä. He kävivät keskenään kiivaita keskusteluja siitä, mitä kolttosta nyt voisi keksiä, jotta elo edes hieman piristyisi. Kukapa nyt jaksaisi odottaa potentiaalista ostajaa, jos matkalle voi lähteä itsekin?
Tiimin Minttu oli kovasti huolissaan intensiivisestä maustaan ja napsahtavasta koostumuksestaan. Ei se varastossa seisomalla ainakaan parane!, se huusi. Toverinsa Passion taas surkutteli terävimmän hedelmäisen makunsa laimentumista, sillä se oli hänen suurin voimavaransa.
Yhteistuumin Minttu ja Passion päättivät, että karkurimatka Napapiirille olisi paras ja varmin siirto tässä tilanteessa. He nimittäin tiesivät, että tuossa oudompaakin oudommassa maailmankolkassa asusteli eräs pieni pakkasten palelluttama raakasuklaanvalmistaja, joka kaipasi kipeästi valmista raakasuklaata.
Matka oli pitkä ja raskas. Se alkoi harmaasta Helsingistä, joka oli täynnä hurjia ratikoita ja oransseja metroja, joihin voi eksyä sekä busseja, jotka veivät juuri sinne minne ei olisi pitänyt. Myöskään kolkko tammikuun ilmasto ei tuntenut armoa. Toisaalta Rawr-tiimi oli tästä sääilmiöstä kiitollinen: välttyivätpähän lumiukko-ilmiöltä. Matka alkoi käydä uuvuttavaksi, sillä heille alkoi konretisoitua se, etteivät legendat ja urbaanitarinat matkasta Napapiirille olleetkaan satua. Tuo tyttö, jonka luokse he olivat matkalla asui tooodella kaukana.
Oulun kohdalla Minttu alkoi olla todella jäässä. Olonsa oli sama kuin on meidän ihmisten tunne siitä, kun väkevä menthol-pastilli liukenee suussa samalla kun hengittää pakkasilmaa sisuksiinsa. Myös Passionilla oli ongelmia, sen hedelmäisen pehmeä lempeys alkoi olla vaarassa kadota. Vauhtia täytyy lisätä, tuumasivat he yhteen ääneen ja päättivät ottaa loppukirin porovaljakolla. Siinä reessä kaikkien niiden lampaantaljojen seassa oli mukavaa viettää loppumatka.
Kuinka ollakaan, pitkän ja piinaavan kylmän matkan jälkeen he löysivät tiensä perille maailman eksoottisimpaan kolkkaan, Napapiirille. Siellä he ihastelivat äimistyneinä lumella kuorrutettuja puita, valkoisia poroja, moottorikelkkasafareita sekä luonnonjäätä jolla pystyi luistelemaan tuosta noin vain. Lopullinen päämäärä oli kuitenkin vielä edessä: oli löydettävä tie tuon pienen suklaanvalmistajan postilaatikkoon.
Suklaanvalmistajalla oli ollut sinä päivänä paha mieli. Sen päätä särki, sitä väsytti ja meinasipas hän liukastua kotitöppösissään kotiportaissa. Portaat olivat jäätyneet, koska pienen suklaanvalmistajan nimeltä mainitsematon ystäväjoukkio oli juossut siinä sauna-lumihanki-väliä ahkerasti vain muutamia päiviä aiemmin.
Joka aamu tytön piti kuitenkin herätä ajoissa, jotta pieni ja nappisilmäinen Bobby-koiramo pääsisi ulos. Heillä oli tapana tallustaa pihan poikki ja hakea samalla päivän posti. Tyttö oli ihmeissään, sillä tavallisen laskupinkan seasta pilkistivät tiimi Rawr:n jäsenet Minttu ja Passion.
Suklaanvalmistajatytön päivä oli pelastettu — niin pelastettu, että tyttö, kumppaninsa ja kaikki heidän ystävänsä unohtivat ottaa Rawreista muistoksi kuvia ennen kuin kädessä olivat vain nämä vaatimattomat kääreet.
Sen pituinen se.
(Ja ettei tarina kävisi liian brutaaliksi, kerrottaneen että Rawreilla on kyky lisääntyä uudestaan ja uudestaan eivätkä ne lopu ikinä eikä koskaan. Ne ovat soluttautuneet miltei koko hyytävään Suomeen ja siksi heitä voi löytää niin länsirannikolta kuin etelärannikoltakin.)