Hannamari Myöhänen heräsi kesäkuun lopulla ja muisti mennä kukkaostoksille. Kun on asunut kaksi vuotta asunnossa, jossa ei ole parveketta niin miten muka voisi muistaa? Kaupoilla oli jäljellä tietysti enää vain violettia, pinkkiä, ällöliilaa, sinistä, valkoista. Olisin halunnut keltaista, sellaista jota ostettiin anopin kukkasaaviin. Sain sentään havittelemaani valkoista ja tykästyin vähän valkoisen ja pinkin yhdistelmään. Kuinka kaipasinkaan omia parvekekukkien istutusta! Siinä ne sievästi huojuvat tuulessa, kun istutaan ystävien kanssa parvekkeella syömässä raakajäätelöä ja jutustelemassa elämän mutkista.

Maitotonkkani valtiaat.

Karkaamme välillä pois kaupungin huiskeesta ja samoilemme metsään kera koiramon. Mutta kyllä mullanmyllerryskin parvekkeellakin kelpaa — niin kauan kun ei ole omaa maata missä viljellä enemmänkin. 

Lapsena asuin kesät ulkona ja vastasin yleensä aina pihamme kukista. Enhän minä mistään oikeista istutusohjeista tai säännöistä tiennyt, vaan väliäkös sillä. Saatoin kykkiä kukkapenkeillä päiväkausia. Vaihtaa parin viikon välein kukkien paikkoja ja ne rikkaruohot… No, niitä ei ehtinyt ikinä tulla tarpeeksi 😉 Äiti huusi välissä syömään ja minä multasormi juoksin käsipesulle. Hinkkasin harjalla, vaan eiväthän ne mustat viivat sieltä käsien uurteista minnekään lähteneet. Elämän jälkiä. 

Edellä mainitusta syystä tunnen suurta mielihyvää kukista, istuttamisesta. Se on olemista itsekseen, ihania muistoja — paluu vanhaan kotitaloon, siellä missä vartuin 11 vuotta. Siellä, missä tunsin kaikki lähimetsät kuin omat taskuni. Kesä on ihmeellistä aikaa, suurin osa ainakin omista lapsuusmuistoistani ajoittuu juuri kesälle — ehkäpä juuri tästäkin syystä tämä vuodenaika lämmittää sydäntä niin erityisesti.

Nykyisessä kerrostalossamme tässä Rovaniemen keskustassa on 18 parveketta, kahdella niistä on kukkia. Mietin joka päivä, miksei useammalla? Asuisin mielelläni kukkameritalossa. Ehkä sitten joskus. Siihen asti keskityn kukittamaan omaa parvekettani. Ihanaa tiistaita!