Paras kaamos
Jälleen yksi päivä, jonka olisin mieluiten skipannut ohi huonon olon vuoksi, mutta kyllä tähänkin päivään mahtuu muutama ilonsäde. Yritän muistuttaa itseäni säännöllisin väliajoin iloitsemaan niistä pienistä arjen hyvistä asioista, niitä kun oikeasti riittää. Silloin, kun en jaksa miettiä mitään asioita aivosumun vuoksi kovin seikkaperäisesti, minä otan kameran kauniiseen käteen ja kuvaan.
Kuvaaminen on muodostunut parin viime vuoden aikana hyvin rakkaaksi harrastukseksi myös tämän blogin myötä. Huomaan erityisesti näinä huonompina päivinä hakeutuvani kameran kanssa hyvin läheisesti tekemisiin — linssin läpi katsoessa unohtaa helposti kaiken muun, saa keskittyä yksityiskohtiin ja kaikkeen siihen mitä silmä pitää kauniina. Hetken ajan maailma on paljon upeampi paikka.
Mietin tässä yksi päivä tämän vuoden kaamosta ja tiedättekö — se on ollut tähänastisen elämäni upein. Ainahan elämään mahtuu niitä vastamäkiäkin, mutta kyllä minusta on mahtavaa saada olla kotona vielä valoisan aikaan ja kun luonnonvalo alkaa ehtyä, sytyttää työpiste täyteen kynttilöitä.
Tähän viikkoon on mahtunut paljon suuria tunteita. Yksi tunteikas päivä oli tiistai, jolloin sain postitse MDD:n kilpirauhaspaneelin tutkimustulokset. Kävellessäni postilaatikolta takaisin sisälle MDD:n kuori kädessäni, tärisin niin etten muista milloin viimeksi — eikä se johtunut -20 pakkasesta. Oon vähän herkkis; ensin olin innoissani, mutta lopun viimein olin menettää hermoni. Tulipa todistettua se, että puolen tunnin sisään on mahdollista olla ensin onnesta soikeana ja päätyä kuitenkin epätoivoon. Onneksi ystäväni auttoi mua avaamaan noita tuloksia, koska keskittymiskykyni tuolla hetkellä oli täysi nolla. Palaan tähän aiheeseen lähiaikoina, ihan viimeistään tammikuun alkupuolilla.