Siskon jäljissä

Viikonloppu luonnon helmassa oli tähän väliin juuri sellaista terapiaa, jota olin vailla. On aivan mielettömän vapauttavaa tuntea sieraimissaan raikas ilma sellaisessa paikassa, jossa ei ole turhaa liikennettä tai katulamppuja. Kävellä päämäärättömästi metsän siimeksessä ja unohtaa vahingossa kaikki ylimääräinen. Parantaa maailmaa oman rakkaan sisaren kanssa, jonka olemassaolosta ei voi olla muuta kuin onnellinen. 

Itse asiassa tämän postauksen sydän muotoutui, kun seurasin jälleen viikonloppuna sisareni söpöjä tapoja, joista voisin ottaa oppia useamminkin omaan (kaoottiseen) arkeeni. Olen mestari jättämään asioita viime tinkaan ja vitkuttelemaan lähtöä niin, että olen paikalla joko juuri sovittuna aikana tai pari minuuttia myöhemmin.

Olen joskus vitsaillut siskolleni, että mikäli olisimme joskus asuneet yhdessä, siskoni olisi potkinut minut pellolle tai saanut vähintäänkin hermoromahduksen. Olin nimittäin teininä se (kymmenen vuotta nuorempi) ärsyttävä pikkusisko, joka lainasi siskon vaatteita ja palautti ne ryttääntyneenä tämän sängylle. Ja se, jolla oli aina selitys valmiina, kun näin tapahtui. Ystävällistä.

Itse harrastan suurpiirteisyyttä, kun taas siskoni on pedantimpi ja osaa ennakoida tilanteita todella hyvin — niin kuin vaikka pakkaamalla pähkinä-kuivahedelmämiksejä mukaan töihin sekä muihin menoihin, jos sattuu niin ettei pääsekään syömään ajoissa tai hätänälkä iskee muutoin. Ei ole mitenkään harvinaista, että pikkusiskolle tarjotaan naksua herkkumiksistä, kun pinna uhkaa kiristyä.

Nämä kuvat ovat kotitoimistoltani, sillä täällä osaan minäkin olla rennon pedanttinen — kasata lautaselle vähän meheviä kuivattuja mangoviipaleita, inkamarjoja, mulpereita ja tummaa suklaata.

Mutta näissä äkkilähdöissä meikätytöllä riittää sitä petrattavaa. Taidanpa lähteä kasaamaan oman ensiapupussukkani valmiiksi laukkuun.

Makrobioksen mangoviipaleet saatu.