Paita ja peppu, ja loppumaton länkytys

Älli ja Tälli, eli Kisu ja Tappi on aina olleet kun paita ja peppu. Leikkineet ja pelanneet yhdessä. Tukeneet ja kannustaneet toisiaan. Mutta sitten tapahtui jotain. Ehkä joku väistämätön kasvuvaihe. 

Muuton tapahtuessa ajateltiin että minityyppien olisi hyvä nukkua samassa huoneessa alkuun, että muutoksen keskellä uudessa ympäristössä ne saisivat toisistaan turvaa…. Ja mitä vielä. Älytöntä kinaa, ärsyttämistä, riitaa, tai tauotonta painia, huutoa ja sekoilua. Ainoa positiivinen asia mitä tästä löydän, on se, että kiltti poika osaa/on oppinut pitämään puolensa napakkaa siskoaan vastaan. Mutta kun kaksi jukuripäätä iskee yhteen, niin voi pehva sitä loppumatonta länkytystä! 

Tuutillinen shaibaahan piilee siinä, että skidien ”pitäis oppia olemaan” ennen syksyä, kun sitten niitä yhteisiä ”ilman aikuista” tunteja alkaa kertyä kun perheessä on kaksi koululaista. 

Keräsin niille ”reilukaveri”-haasteen, ja saldona kahden viikon jälkeen on yksi ainoa hymynaama, kundilla, joka antoi siskolleen kiusaamisen anteeksi. Hip hurraa! Älykkäämpiä ohjauksellisia tapoja päästä tästä vaiheesta eteenpäin? Kenelläkään? …ja juu, ei puheet auta. On koitettu, vasta sataan kertaan. 

Paskamutsi, eli meikäläinen, tänään ystävällisellä äänellä ilmoitti, että elokuussa kun mun loma koittaa, jossei tyylissä ole muutosta, voidaan tehdä niin että Älli ja Tälli voivat keskenään harjoitella yhdessäoloa kotosalla, kun mä fillaroin jäätelölle tai maauimalaan. Koska jossain vaiheessa sen yhteiselon on sujuttava, jotta syksystä selvitään. 

Hyvin me vedetään! Not.