Tartu hetkeen! Kasvatuksellinen sählytuokio

Muistin tänään yhtäkkiä taas sen kuinka lapsille merkkaa tosi paljon se yhteinen aika vanhemman kanssa. Tai tämähän selviö, mutta että kivintä on yllättävästi ne perusjutut kun vanhempi tekee jotaki pientä siinä hetkessä, just sun kanssa. 

Niis siis, selkeyden vuoksi: kun katsoin tänään poikani pihapeliä vierestä, jätin haravani sivuun ja kysyin kelpaisiko peliseura. 

Ja todella kelpasi. Kuten kuvista voi päätellä, minä voitin! Ja pelisopimuksen mukaan häviäjä, eli tälläkertaa kundi, joutui pesemään illallisperunat. Jotenkin siinä kävi niin että aika täysiä jouduin vetämään, ja kundi oli tantereessa enemmän kuin kerran. Mutta vaikka selkeä tappio sille tälläkertaa tuli, ei se hermostunut mitenkään. Nauroi vaan kun omat verkot soi, ja joutui keräilemään luitaan mullikolta. 

Musta erinomaista tässä tuokiossa oli seikat:

A) Mä muistin nostaa pään omasta hanurista ja mennä mukaan siihen lapsen hetkeen.

B) Lapsi oppi taas turvallisella ja iloisella tavalla ettei voitto ole tärkeintä. (Tämä meinaan ollut pieni haaste tässä seitsemännen vuoden kynnyksellä, kun aina pitäisi voittaa…) 

C) Mun ei tarvinnut pestä niitä perunoita. 

Muistutin vaan kundia siitä, että kun hän kasvaa äitiään isommaksi ja tulee vielä paremmaksi pelaajaksi, niin siinävaiheessa saa sitten myös pelata kovaa ja laittaa äidin tantereeseen (hellästi!) ja valvoa että äiti sit vaikka just pesee ne perunat kitisemättä, tai mikä nyt panoksena sattuukaan olemaan.