Hyvä mieli,hyvä elämä
Ny sit mä täyttelin kundin kouluterkkalappusia.
Syö hyvin, nukkuu hyvin, ei roiku koneella, ei kato tellua, liikkuu tarpeeksi… Mietin oikei että mitä keskustelunaihetta mä siihen saisin aikaan. No ”on toisinaan levoton”, mutta sekin on hanskassa kun vaan napakasti sanoo että ”lopetasehilluminen”. Ei kiusaa, keskittyy koulussa, on kavereita. Syö deevitamiinia, ei juurikaan syö karkkia. Ei jua limua, ei jua mehua. Mitä perheenne tekee yhdessä? Kaikkea! Liikkuu, leipoo, pelaa, lukee, ulkoilee.
Esimerkillistä.
Yks asia mihin suhtaudun niinku tosi tosissaan on tämä äitiys.
Mulla ehti esikoisen jälkeen olla kevyt lisääntymiskuume 10 vuotta ennenkun sain aikaan yrittää raskautta. Joten lapsi ehti tulla enemmän kuin toivotuksi. Toisen hedelmöityshoitoraskauden kanssa sai askarrella liki vuoden että natsasi. Siinä ehti kyllä mittautua kaiken osalta se äitiys- ja lapsensaantimotivaatio.
Mä olen ehtinyt urheilla ja riekkua elämässäni ihan tarpeeksi. Olen nähnyt yhtä sun toista, ja elää esikoisen kanssa rikasta ja vaihtelevaa menoelämää. Urheilla, muuttaa, asua ulkomailla, ja kiitos hyvän tukiverkon, viilettää jonkinverran myös baareissa.
Esikoinen kasvoi niin nopeasti, että mulle on hyvin kirkkaana se ajatus että lapset on vaan kerran pieniä, ja mun arki on niiden lapsuus. Mulla on ollut hiton tiukat periaatteet silloin kun esikoinen on ollut pieni. Kahden rääkymaakarin kanssa olen osannut hiukan relata, ja näillä on kotona muitakin leluja kun keppejä ja kiviä. En maanisesti keitä jotka aamu puuroa, ja leivo joka perjantai. Edelleen pyrin kyllä ulkoilemaan näidenkin kanssa minimissään kerta viikkoon, katson avaraa luontoa ja vietän laatuaikaa. Leivon, teen ruoat itse. Koska haluan. Tämä äitiys ei tunnu mulle mitenkään pykimiseltä, koska tämä tuntuu musta luonnolliselta olotilalta. Mä olen nyt äiti, ja näiden lasten hyvinvointi on kiinni mun valinnoista. Ja mun valinnat on sellaisia joiden kanssa pystyn elämään / haluan elää.
Mun valintoihin kuuluu ”perhe ensin” -mentaliteetti. Jos mulla kersa odottaa tienposkessa, ja työtehtävää pukkaisi vielä työajan loputtua, sanon kiitos ei. Mulle maksetaan seitsemästä tunnista, mä olen töissä seitsemän tuntia. Työt voi odottaa, ja siellä on muitakin töissä. Lapset ei voi odottaa, eikä niillä ole toista minua.
Mun valintoihin kuuluu mun ruokafasismi, joka on ongelma usealle muulle, vaan ei mulle itselleni, eikä lapsilleni. Ei, ne ei juo limua, koska hampaat, ja koska limu on turhaa. Ei, ei niiden tarvitse saada jäätelöä silloin kun sä haluat antaa, ne voi odottaa ruoan jälkeen. Ja ei, ne ei miellään syö eläintä, koska nekään ei halua että kukaan kuolee niiden ruoan vuoksi. Jos kerrat jolloin kekara kieltäytyy jostakin tarjousta koska siinä on lisäaineita, saisin tarjoajan silmien pyörittelystä euron, niin olisin rikas.
Toki se että on elämässään nähnyt yhtä ja toista, ja työskentelee terveydenhuoltoalalla, on aika valtava spektri kokemusta ja tietoa siitä mikä on lapselle hyväksi. Mutta myös siitä mitkä kouhotukset on järkeviä ja mitkä ei. Maalaisjärjelläkin pötkii aika pitkälle myös näissä äitiysasioissa. Ainoastaan ne kohdat missä tunne on mennyt järjen edelle, on tehnyt ristiriitaista oloa ja hankaluutta valita mikä onkaan oikein. (Esim. kamalasti kasvavan poikavauvan pulloruokinta, kun järki vieressä sanoo että kaikki voi paremmin jos poika saa pullomaitoa, ja tunne itkee että mä imetän,imetänimetän…)
Ja siis ei, en mitenkään sano että mun tapa toimia olisi oikea. Tai onhan se, meille. Mutta ei kaikille. Jokaisella on ne omansa, ja ne on ihan yhtä kunnioitettavia.
Kiva vaan täytellä tuollaisia ”kaavakkeita” ja huomata elävänsä ja kasvattavansa kakaroitaan niiden periaatteiden mukaan, jotka itselle on tärkeitä.
* tänään kun Kisu oli treeneissä, vein tapin hiihtämään. Mulla vaan tuli taas mieleen järjetön kiitollisuus siitä, kuinka mulla on mahdollisuus tarjota tälläisiä kokemuksia lapselle, ja itselleni *** Sukset jalkaan autotallin edessä ja hiihtäen kohti peltoa. Oman talon ovelta! Parinkympin pakkanen nipisteli naamaa, kun kuun (ja otsalampun) kajossa kundi hiihti peltoa ympäri, mun hihitellessä ja loikkiessa perässä koiran kanssa. Mahtavuutta! Mahtavuutta! Oikeaa elämää! Just nämä pienet asiat tekee mut onnelliseksi. Fiksu, ja yksinkertainen, kuten mummini sanoisi.
***luonto, liikkuminen, yhdessäolo, kaikki samassa paketissa!