Arjen rakastaja
No. Nyt mä sitten olen palannut loman jälkeen töihin. Eilen tunsin itseni hieman pöpiksi, kun kellon soitua sinkosin hyvin mielin itseni ylös sängystä ja aamutoimienkin jälkeen vielä työmatkalla hymyilytti. Ja työmaalla se ilo kyllä kertautui tuttujen ihmisten naamoista. Kohtasin miellyttäviä ihmisiä pitkin päivää, ja kaikki kohtaamiset oli jotenkin mukavia ja vastavuoroisia. Mun työ vaan on äärimmäisen kiinnostavaa, ja töihin aina mukava mennä sekin vuoksi. Lisäksi meidän työporukka on hieno kombo omalla tavallaan persoonallisia ja reippaita ihmisiä. (Ammattikunnan perusominaisuus tämä viimeksi mainittu, luulen.)
Musta joskus tuntuu että rutiinit on mulle hyväksi. Mun paletti ei nyt mitenkään hajoa, jos asiat ei mene aina samalla lailla, mutta jotain perusturvaa ja -onnellisuutta ne mulle tuo. Mun ylivilkkaan mielenkin kanssa on helpompi tulla toimeen kun päivillä on joku struktuuri. Välillä mä vapailla olen jotenkin ahdistunut ja levoton, kun sen ”runko” päivistä puuttuu. En ole niin järjestelmällinen että pystyisin laatimaan itselleni jotaki loma-aikatauluja, enkä haluakaan, mutta sitten se ahdistus kuitenkin alkaa kalvaa mua.
Tänään töihin lähtiessä taas vaan hymyilytti. Pyörä kulki, juna kulki ja siellä se tuhansien tarinoiden talo taas odottaa mun työpanosta.
Voi olla että tämä flow jossain vaiheessa loppuu ja ainaiset aamuheräämiset alkaa riipimään mua, mutta kymmennen vuoteen muistan nyt yhden aamun työmaalla, että tuli mieleen että onko pakko jos ei halua, ja toisen kerran katselin viime maaliskuussa lumi-räntämöhjää ja pimeyttä ulkona kun olis pitänyt töihin lähteä, ja mietin etten hel-ve-tis-sä-kään jaksa. Siinäpä ne. Uskon että tämä rutiinien ja arjen rakastaminen helpottaa mun elämää kyllä ihan aina. Huonoja päiviä saa olla ja tulla, vaikka enemmänkin, ei haittaa. Mutta se perustyytyväisyys omaan arkeen on kyllä kantava voima.
Aamulla poikkesin mun rutiineista sen verran että kävin nostamassa pihalla tän kaunokaisen pystyyn kun itätuuli oli keikauttanut sen tuesta sivuun. Mun pioni <3
(Tässä on joku mun pään kokoinen toi suurin kukinto.. Ja mulla on siis iso pää! Wow. Mä olen aina haaveillut pionista, mutta en uskonut että osaan sellaista kasvattaa. Onneksi talon aikanaan rakentanut herra N on osannut, ja sain talokaupan kylkiäisenä myös vanhat, hienot, kukkivat pionit. Kiljuin viime keväänä varmaan vartin täysiä onnekasta kun löysin ne kukannuppupompulat pihalta.)