paskamutsi on hengisä.

Tsuidaduida! Oon hengissä. Ainakin hengitän ja liikun, jos ei muuta. 

Ei siinä että firmalla tapahtuu. Meitä nakitellaan aikaa vieviin projekteihin, muutoksia ilmotetaan muutosten perään, resursseja karsitaan, kevät tuo eteen rankempia ja rankempia hommeleita. Meillä rakennellaan myös integraatiota, ja tavoistani poiketen, en lähtenyt pakittamaan tuttuun ja turvalliseen, vaan edellisestä päätöksestäni poiketen, valitsisin uuden suunnan ja uudet mahdollisuudet. 

Kun päätöksestä olin selvinnyt, ja aloin fokusoitumaan muutokseen, pälähti vielä päälle ne resurssimuutokset ja kohta alotan tekemään 1,5 resurssia normi yhden sijaan. Jes! 

Tämän päälle kuopustani on alkanut vaivaamaan ysivuotiaan eriytymisvaihe. On aika paskamaista kun entisestä mamman kullanmurusta on kuoriutunut uhmaava ja haastava kapinallinen, jolle rajoitteet ei missään nimessä käy. Kaiken pitäisi olla kivaa ja hauskaa. Ja kun ei ole, niin aikamoinen sirkus täällä kotona on. 

Lisätään päälle vielä kuopuksen opettaja, jonka kanssa ajatuksemme ovat aika valtavan erilaisia. Kuopus saa kuraa niskaa muidenkin turailuista, ja positiivinen palaute on täysin unohtunut. Ymmärrän että opea vituttaa kun puhelias poika sohlaa ylimäärää. Mutta ei voi olla täysin mahdotonta näyttää peukkua tai iskeä silmää hyvin mennen tunnin jälkeen. Varsinkin kun olen monesti sanonut että poika tykkää tehdä asioita ”oikein” ja kaipaa niille vahvistusta. Plus poika on tuonut itse esille, ettei hyviä asioita koulussa ikinä huomata.  Poikani lukemat kirjat ovat järjestäin vääränlaisia, koulun retkelle tuodut grillimakkarat samoin, kämmenen näyttäminen kaverille (stop-merkki) on levotonta käytöstä ja nyt liittyen aivan muihin asioihin, kaiken huippuna ope lähetti ihan viestiä että voisin viedä poikani uimaan. 

Kiva kasvatusneuvo, mutta kun minä vihaan uimahalleja niiden kylmyyden vuoksi ja palelen aivan holtittomasti aina. Kärsin, riudun, vihaan ja ahdistun. 

Viestistä jäi mulle sellainen kuva, että jos en vie, olen paska äiti. (Toki ahdistuneen ja kuormittuneen äidin liioiteltua itsesyyttelevää marttyyripaskaa.) Ja tämän vuoksi itkin koko eilisen kotimatkan. Koska poika on ollu levoton, se ei ikinä muutu kunnolliseksi, koska äiti on niin paska, ettei vie lasta uimahalliin. Näin viestin luin. Vaikka eihän siinä tosiasiassa ihan niin lukenut. Ja itseasiassa itkin asiaa vielä aamulla töissä. 

Ystäväni, joka on kasvatusalan ammattilainen, kertoi auliisti, että varmasti meidän perusulkoilut, retket ja se että olen mukana pojan harrastuksissa riittää vallan mainiosti. Että angsti helpottaa kundilla sitten kun helpottaa. Kasvukivut kuuluvat elämään kuitenkin. Jokaisella meistä.

 Hyvä muistutus. 

Olen nyt iltaisin käynyt kävelemässä pitkiä lenkkejä. Ihan vaan että ahdistuksen tunne pysyy kurissa, ja että saan illalla unta. Enkä tätä iltarutiinia katkaise ihan heti ettei lennä paska niin täysiä tuulettimeen että osattomat kärsii.