Putkiaivo – my love

Mä olen tässä pari viikkoa kipuillut henkisesti tämmöisiä asuntojuttuja. Kysellyt Tyypiltä mitä se nyt haluaa ja mitä me nyt tehdään. Saamatta muuta kun ympäripyöreitä vastauksia. Kun lähdin tarkastamaan taloa vielä kerran, tarkoituksena heittää tarjous ilmoille, Tyyppi soitti ja narisi ettei ympäristössä ole ehkä metsää missä koiria viedä. 

Kävin remppasedän ja bestiksen kanssa koluamassa välikatot ja naputtelemassa runkoa, ja ihastelemassa pihaa. Nappasin stressissä tarjouspaperit mukaan kotiin, jotta voidaan tyypin kanssa vielä asiaa miettiä. 

”No tehdään tarjous.” Sanoo Tyyppi.

Sen enempää spekuloimatta.

– Jaaha. Sanon minä. Unettomien öiden ja rakastatko sä mua vielä/haluutsä ees olla mun kanssa -spekulaatioiden rasittamilla aivoilla. 

Nii. Mitä sitä nyt enempää miettimään, tommonen mutkaton ihminen.

No.

Hyvä että joku tässä perheessä osaa kantaa vastuuta, ottamatta mukaan koko maailman/parisuhteen/arjen/elämän tuskia. 

Että joko ostetaan talo, tai sitten ei. 

Hei elämä jatkuu, tässä me nyt ollaan ja kaikki on ennallaan. 

Kas. Tajusin. Minäkin. Kiitos sulle, putkiaivo. Olet rakas. 

Että. Kyllä vastakohtaisuudet oikeasti täydentävät tosiaan. Joskus.