Edelleen olen kiihtynyt.
Mä olen edelleen vähän kiihtynyt tästä lakkoasiasta.
Tai koko yhteiskunnasta kaikkinensa.
Tein yhteenvedon mun facebook-seinällä. Lakkoraivoa toitotti ihmiset, joiden palkan tiedän olevan sieltä asteikon yläpäästä. Tsemppiä ja myötätuntoa toi julki ihmiset, joiden tulot on tätä minun normia. Ymmärrän että on helppo huudella ja jakaa ohjeita, jossei omassa elämässä paljoa juuston kilohinta paina. Ja varsinkin silloin, jos menetetyt pyhälisät ei lähde omasta pussista. Tietääkseni myös terveydenhuoltoalalla on mukauduttu mataliin palkkoihin, ja saatu siitä kompensaationa ne lomapäivät joita nyt käydään sorkkimaan. Toiseksi voin kertoa että sekä terveydenhuoltoalalla, että sosiaalialalla työ on usein rankaa. Fyysisesti, henkisesti tai jopa molemmasti. Että työkyvyn kannalta ei niitä lomia turhaan ole ansaittu.
Ja tiesittekö että siinä kuussa kun lomaraha tulee, on tuloni sitä normia mitä muut nostaa kuukausittain. Enkä mä sillä lähde mitään keulimaan. Se menee elämiseen tai säästöön pahan päivän varalle.
Ymmärtääkö kukaan miksi matalapalkkaista vituttaa?
Meillä on ollut ihan omavalintaköyhäilyä tässä viimeiset vuodet. Ensin lapsentekoa ja sitten opiskelua. Nuukailu on tuttua. En valita. Mutta se että nyt meitä on kaksi matalapalkka-alan raatajaa, josta toisen perhe-elämältä uhraamat ilta-, lauantai- ja pyhätunnit tehdään entistä pienempää korvausta vastaan.
Ja ammatinvalintakysymys, toki. Mutta onko joku vielä niin saamarin naivi, että luulee että tämä yhteiskunta pyörii jos jokainen meistä istuu konttorissa pyörittämässä numeroita ja painamassa entteriä? Häh? Ja kaiken päälle mä teen mielestäni tärkeää työtä. Se on ehkä just sun äitis jonka nostan lattialta, tai isäs jonka elämää olen pelastamassa. Ja se on mielekästä mulle. Se on mun työtä, viekää toki mitä on pakko, mä silti jatkan valitsemallani uralla. Vaikka sä et sitä paskanvertaa arvostaisi. Koska jonkun se on tehtävä, hinnalla millä hyvänsä.
Ja .
Ei, en voinut olla barrikadeilla etujeni puolesta, koska mä olin töissä. Tietenkin. Tekemässä sitä hiton tärkeää työtäni. Ei sen väliä että mulla ei ole kohta (taaskaan) rahaa sähkölaskuun, junalippuun tai lastenvaatteisiin. Harrastuksista tai sanomalehdestä nyt puhumattakaan. Suu kukkaroa myöten, niinkun sanotaan. Meidän perheen osalta leikkaukset ei ostovoimaa kohenna missään tapauksessa. Kannan korteni kiltisti kekoon säästötalkoiden osalta, mutta.
Näillä spekseillä mä todella tulen poistamaan ystävälistaltani jokaisen joka ei kykene elämäntilannettani ymmärtämään*, ja kouhkaa lakkoilijoiden itsekkyydestä.
(Ja kyllä. Edelleen me harkitaan talon ostoa. Yhtensä syynä juuri se, että se talo on meille TALOUDELLISEMPI ja kestävämpi vaihtoehto tässä talouskehityksessä, kun asuminen täällä kermaperselähiössä.)
*tai meidän = sen suuren väestönosan joiden palkat riittävät justiinsa elämiseen, ja joiden pusseille käyminen aiheuttaa mielipahan lisäksi myös TODELLISIA ongelmia.