Ampparia peukkuun ja turpa rullalle.
Eilen kun olin koirien kanssa pihalla, kuului yhtäkkiä sisältä karmimaa mylvintää. Epäilin että pojalla repesi psyyke, ja kipasin aika hilivilkkaan sisälle ja ylös.
Siellä herra pikkuherra piteli peukkuaan ja huusi kun syötävä.
Olipa käynyt niin että Kisun huoneeseen oli murtautunut ampiainen ja herrasmiehenä Tappi oli yrittänyt sitä ulostaa. Paljain käsin.
”Mamma, mä luulen että se tieti että mä saatan sen yrittää tappaa, ja siksi kosti mulle, yhyy, byääää, mylv, mylv!”
”Miten ihmeessä tää peukku on niiiii kuuma ja kipeä?! Yhyy, byäääää, mylv, mylv!”
Olen kuullut että ampparit on aika äksynä tähän aikaan vuodesta, saatikka jos niitä puristelemaan ryhtyy. Ihmettelen miten Tappi edes sai sen käsineen kiinni.
Kylmäpakkaus, kipulääke ja aimo annos sääliä ja syliä paranti peukun aamuksi.
Tänään ampparinmetsästäjää jo nauratti.
Nii. Kundi toki veti tänään myös suoralla tiellä turvat pyörällä. Jahka se lakkas karjumasta, pyysin ihan nätisti jos se vois nyt koittaa pysyä kasassa, kun MUN kesäloma alkaa pian. Pliis. Pliis. Jooko.
”Niiku, maanantaina meni tää polvi, tiistaina tuli amppari, tänää kolahti leuka siihe aitaa, ja sit mä vielä kaaaaaduin fillarillaaaaah! Yhyyy. Mylv!”
Nii just.
Kun mä nää kaks nuorempaa lasta oon saanu ihan aikuisiällä, nii ajattelin että mä taidan olla vähän liian vanha tähän. Vai missä vika lienee. Versus esikoinen joka on säilynyt aika ehjänä koko lapsuuden. Kisu ja Tappi sensijaan on teloneet itsejään ihan urakalla. Kundin nelivuotisneuvolakaavakkeessa kysyttiin onko lapsella mustelmia, missä? No kyllä oli. Jokapaikassa. Milloin on sormi ollut halki, milloin silmäkulma tai otsa, milloin jalassa murtuma tai kädessä palovamma. Turpa rullalla. Verta suussa, päässä, jalassa. Milloin epäilty nikamamurtumaa selässä, milloin vauriota munuaisissa. Mutta ei, kymmenen vuoden aikana olen jo tullut siihen tulokseen, että ei, en mä ole tullut hitaammaksi, tai huonommaksi äidiksi. Näillä kahdella on vaan vauhtia enemmän kun älliä tai motoriikkaa. Valitettavasti.