helpompi hengittää

Oikeesti nyt kun nautin täysiä tästä syksystä, niin tajuan miten perseestä koko kesä kaikkinensa oli. 

Nyt paistaa aurinko jokaisen päivänä. On kirpeältä tuoksuvat aamut, hellän lämpöiset iltapäivät, ja kynttilänvaloon häipyvät illat. Muutenkin olen syysihminen, mutta tämä syksy tuntuu kerrassaan hellivän sielua. 

Kesällä mun päässä kävi järjetön myrsky. Hoitelin muiden asioita kiitettävästi, mutta omaa ahdistusta ja pahaa oloani en kyennyt hoitamaan. Tähtihetket oli tähtihetkiä, mutta muuten tuntuu että olin ainoastaan järjettömän ahdistunut ja hermostunut koko ajan. Mielenpäällä painavia asioita, ja pelko kaiken rakkaudella rakentamani hukkaamisesta, mutsin ja faijan menettämisestä ja se että jatkuvasti tuntui että juna on menossa ns. päin ”vi**ua” eikä kukaan saa sitä enää pysähtymään, oli sanoinkuvaamattoman kamalaa. Odotin töihin pääsemistä, ja kun palasin työmaalle, tuntui että sielläkin on kaikki päin prinkkalaa. 

Meinasin viimeviikolla soittaa ystävälle etten jaksaa enää ”elää”, ts. haluaisin mennä sänkyyn makaamaan pariksi kuukaudeksi, tuntematta mitään, tuntui etten jaksa edes hengittää enää. Puhumattakaan mistään arkitoimien urakoinnista. Tajusin miten raflaavaa (ja järkyttävää) moinen puhelu olisi ollut, ja epäilin etten osaa asiaa selittää ilman että Leenalle, joka minut kyllä tuntee ja tietää, olisi tullut oikea käsitys mun ajatuksista. (Ei siis mitään suisidia, ainoastaan totaalinen väsymisen kokemus.) Jätin soittamatta. 

Kun pahimmat solmut kaikkiin suuntiin, ja etenkin omassa päässä, on saatu avattua, olen ehkä rehellisesti sanottuna väsyneempi kuin koskaan, ikinä. Yksi empaattinen sana väsymyksen huomanneelta työkaverilta saa vedet silmiin. Kun pojan pieni käsi eksyy mun käteen lenkillä, tuntuu ettei sydän sitä kestä. Samoin koiran kuono painuneena mun kaulalle täyttää mut jollain ihan uudella tunteella, semmoisella mikä on haikeuden ja rakkauden välimaastossa selittämättömissä. 

Nyt tuntuu että jonkunlaisen päänsisäisen sekoilun jälkeen tiedän mitä haluan. Ollaan lasten kanssa keskusteltu aika paljon viikonlopun aikana kodin säännöistä, kiitollisuudesta ja toisen huomioimisesta. Siitä kuinka äitikin on ihminen. Ja sillä ihmisellä on tunteet. Olen Tyypin kanssa putsannut pöytää, ja aloittanut pieniä muutoksia omassa elämässä. Vielä tuntuu että on muutama puu ravistettavana, muutama ihmissuhde selvitettävänä, mutta sitten olen taas tukevasti jaloillani. 

Tähän väsymykseen ei nukkuminen auta. Tähän auttaa se, että vetää rajat siihen mihin ne kuuluu. Sitten itsen on helpompi hengittää.