Järjetön muija
Hetki sitten tein varsin typerän päätöksen.
Ensin ajatus oli hyvä.
Työ voitteki kahelleen mennä junalla ukille että pääsette aamulla sieltä kummilaan.
No sitte.
– älkää sit sekoilko siel junas. (No eipä.)
– ja sit vaihtoasemalla älkää räplätkö kännyköitä tai lompakoita ku siel on sitä nuorisoo. (Just.)
– ja sit jos joku tulee puhuu teille omituisia ni alkakaa vaa huutaa täysiä, ni sit se luulee että te ootte sitäki hullumpia. (Mistä helkkarista tääki ny tuli?!)
Sit ku olin pelotellu ne matkakuntoon ja raakalaismaisesti dumppasin junaan, ni revin vielä ”bambi ajovaloissa”-ilmeiselle tyttärelleni onnenkaluksi tukun mun hiuksia. ”Hyvin se menee, hauskaa matkaa!”
Sit asemalta kotiin pyöräillessä mietin että mä olen ihan järjetön muija! Lähettää nyt kaks onnetonta keskenään maailman ääriin! Hullu.
”Ko en nyt jaksa istua kattokaas kahta tuntia junassa, kattokaas mä voin vaikka mennä iltalenkille.” Mistä näitä ideoita oikei tulee mulle?!
Istuin sit kauhusta kankeana himassa kunnes kehtasin soittaa.
– missä ootte?
– no perillä.
(Joka tuli kyllä sellasella kyllästyneellä aikuismaisella novi**uperillä-äänellä. Missäs luulit hullu dumppaaja-akka?)
Pojalla on maailman isoin ego ja maailman paras itsetunto. Kato me selvitään ja sillai. No biggie. Tyttö taas jännittää ja ottaa stressiä. Se hymyili siinä dumppaushetkellä maanisesti, lautasenkokoiset silmät vettä kiiluen.
– no ei tullu ees itku, kommentoi tyttö kuitenkin.
Sille uudet asiat on vähän vaikeita, mutta se aina haluaa lähteä. Varmasti ylitti itsensä ja on aika voittajafiilis. Ja tuon itsetuntoa pursuavan pikkuveljen kanssa sen voi lähettääkin vaan reippaasti matkaan.
”Herttileijaa te ootte sekaisin!” Ilmoitti esikoinen kun sille matkaanlähtöä tukkatuppoineen ja bambi-ilmeineen selitin, ja sitä että tytöltä tuli junan lähdettyä vielä yksi epätoivon ”heippa!!!”-viesti, vaikka ne halailin, heippailin ja sadasti junassa suukottelin.
Sinne menivät. Isot pikkuihmiset.
Ja mä todella kävin siellä lenkillä. Vesisateessa.