Kun maailma nyrjähti. Hiukan.

Tyyppi ilmoitti pian alkavan suhteessamme kriisivuoden. Uskotaanko oikeasti vielä sen seitsemännen vuoden olevan jotenkin haastavan parisuhteelle? Tälläisenä ratkaisukeskeisenä optimistina olen sitä mieltä että ihmiset ne kriisinsä rakentavat ihan itse. 

Mä olen kyllä toden totta tänä kesänä/syksynä kipuillut tätä parisuhdetta aika voimakkaasti. 

Edes Tyypille en ole puhunut ollenkaan näistä asioista. Olen osannut taitavasti käydä omat asiani läpi ihan itse, aiheuttamatta kalabaliikkia parisuhteeseen. En usko että yksikään mun hyvistä ystävistä edes on kartalla siitä mitä mun päässä on tapahtunut tänä aikana.  

Aikamoisena iskuna meinaan tuli parisuhteeseen keväällä se, että toinen aloitti kolmivuorotyön, ja on enemmän työnsä kanssa naimisissa kuin mun. Siltä siis tuntuu. Eikä sillätavalla että se olisi Tyypin, tai edes työn syy. Tiedän että olen tottunut liian hyvään, siihen että toinen on fyysisesti läsnä, suurimman osan aikaa. Siihen että on aikaa jakaa ilot ja surut, tehdä yhdessä asioita. Puhua, kuunnella. Varastaa yhteisisiä hetkiä. 

Kriisi mun päässä ei liity suhteen yleiseen olemukseen eikä sen jatkumiseen tai päättymiseen. Kriisi liittyy siihen miten löytää se toinen kun se ei oikeasti olekaan aina siinä. Kun sä haluaisit olla sen kanssa. Niinkun oikeesti. 

Tänään käytiin aamupäivällä yhdessä kaupassa. Voitteko kuvitella? Kaupassa. Viimekerrasta on viikkoja, jos ei kuukausia ihan. (Jos ei talonostojännitysspessupankkipäivää lasketa.) Mä oikeasti olin vilpittömän liikuttunut siitä, miltä tuntuu seistä maitohyllyn edessä, kun rakastamasi ihminen ottaa kädestä kiinni. Siinä keskellä päivää, keskellä kauppaa, keskellä elämää.

Hetki, jossa pieni ele tarkoittaa puolta maailmaa. Aika pysähtyi pieneksi hetkeksi. Maailma nyrjähti hiukan radallaan.