Lapset lennähti lomalle ja seurakunnan leirille
Lukuvuosi on taputeltu ja lapset lennähti lomalle. Mulla on vielä viikko duunia, niin onneksi sain mussukat leirille täksi viikoksi. Kun muutettiin vaihtui myös seurakunta, mutta onneksi entinen huoli lapset leirille niiden leirikeskukseen. Nykyisessä ei leirejä järjestetäkään, siksi toiseen Kisu on aika varautunut uudessa porukassa, niin leiri jonne tulee ”vanhoja leiriläisiä” ja vanhoja ussanryhmäkavereita oli hyvä ja oikeestaan ainoa mahdollinen valinta. Aikanaan Kisu pääsi leirielämän makuun (lue: pystyi psyykkisesti lähtemään) kun Esikoinen oli siellä ohjaajana. Nyt se saa kunnian isonsiskon roolissa perehdyttää Tapin leirielämään. Kui mukavaa.
Mulle tää vaan on iso paikka, kun en ole nuista pienimmistä näi pitkään ollu erossa ku kaksi kertaa. Mun ajatukset alkaa jotenki kieppumaan, ja jo nosti irrationaaliahdistus päätään, mutta onneksi ystävät palauttaa maanpinnalle jos nyt päästä vähän vippaakin. Ja olen itsekin vähän oppinut laittamaan ahdistuksen kategoriaan ”turhaa sekoilua”.
Toinen iso paikka saattaa olla leirin ohjaajilla. Mulla on joteki kuva että ne on tottuneet jotenki ”kirkollisemmin” kasvatettuihin kersoihin. Siinä missä tietty itä-helsinkiläisyys ja vantaalaisuus näkyy näissä mun omissa. Patavanhoollinen uskonnon ope on ollut helisemässä kundin kanssa koska monessa kohtaa kundi on epäillyt että Jeesus juksaa (esim. kun se ei ollutkaan haudassaan). Ja kundi luuli pitkään että raamatun päähahmo on nimeltään ”Jeesus Maria”, koska futareillakin on usein tuollaiset kaksiosaiset nimet. Kundi myös käyttää ukkinsa lupaamaa ”iänkaikkista” elämää perusteena siihen että voi hyvin rällätä pyörällä tuhannen täysiä ja ehdotella sitä bäkkärin heittämistä talon katolta.
Kisuhan ei viimeleirillä halunnut mennä ”synkintunnustukselle” ollenkaan koska ei mielestään ole tehnyt syntiä. Validi perustelu, mun mielestä.
Pitkää pinnaa ja ymmärrystä toivon leirin ohjaajille. Huvittavaahan nuo väläykset on ja oppihan sitä ajan kanssa kun kokemus karttuu. Toivon tässä vaan alati puhuva poikani osais kirkossa olla kunnioittavasti ja edes hetken hiljaa.
Viitaten viimeaikaiseen keskusteluun lasten (ja aikuisten) käytöstavoista esim. ravintoloissa yms. tuli mieleen se joulukirkko jossa Kisu kovaan ääneen kailotti ”musta enkeli! musta enkeli!” joka kerta kun pappi ilmestyi kirkon ”ovista”. Ja ilosena huuteli Jeesusta esiin. Ihan tovin silloin koitin hyssytellä itä-helsinkiläiskersaa, sitten hiivin takariviin se sylissä ja poistuin hipihiljaa kesken toimituksen. Sen koomin ei olla häitä lukuunottamatta kirkossa käytykään, vaan harjoitettu omaa uskontoa ihan keskustelutasolla sekä lasten, että taivaanisän kanssa minä henkilökohtaisesti.
En mitenkään tuputa lapsille mun uskontoa, mutta sen on iso osa mun kulttuuriperimää. Ottakoon nyt siitä kaiken hyvän minkä katsovat oikeaksi tässä kasvaessa, ja päättäkööt sitten isompana mitä haluavat tehdä.
Esikoinen muuten lopetti leirihommat täysi-ikäiseksi tultuaan. ”Mamma. Mä en voi mennä sinne ku en ehkä enää usko Jumalaan”, se sanoi. Ymmärrän senkin, se on rakas sitä kasvamista just se kyseenalaistaminen ja oman tien etsiminen.