Lapset osallistuu

Kun työpaikalla kouhotin jotain mitä olen lasten kanssa tehnyt viikonloppuna, nii mun opiskelija, nuorimies, sanoi arvostavansa tosi kovin mun kasvatusmetodeja, ja sitä että lapset osallistuu ja tekee. 

Ai kiitos arvostuksesta, mutta öööö, tää on meidän elämää tietyllä tavalla. 

Toisaalta varmaan tietoinen kasvatuksellinen valinta, ja toisaalta ei. 

Lapsille on hyvä oppia semmoset asiat ettei vaatteet hyppää puhtaina kaappeihin, ja ettei pöydät itsestään kiiltele kotona. Lelut ei hyppää laatikkoon itsenäisesti eikä sängyt petaudu yksinään. 

Noi on saaneet lapsesta saakka kilistellä tiskikoneessa ja hämmentää ruokia, koska ne jutut on olleet kiinnostavia. Ja juu, joudun välillä mennä itse perässä säätää, mutta yritys aina hyvä. 

 

Nyt kun on ostettu tää mahtava puuhamaa (lue: remonttihelvetti) niin puuhia on jos jonkunlaisia myös kersojen tehtäväksi. Mä takaan ja vannon että yks kuusivuotias on tapettienrepijänä satakertaa helpompi handlata, versus että se sekoilis ilman valvontaa sen aikaa. (Koska pädi tai leffa ei ole meillä aina se toinen vaihtoehto.) Jos ajatellaan että kuusivuotiasta kiinnostaa seikkailla metsässä, uida mudassa, rymytä vintillä tai heittää bäkkäriä katolta lumihankeen, nii iisimpää on antaa sen osallistua remppahommiin ja jopa kannustaa niihin. 

Kundi oli sikahyvä remonttiapulainen esimerkiksi porrasremontissa vastikään. Sisko oli turnauksessa, joten apukäsinakki napsahti pojalle.

Ensin hän auttoi porrasmaalin valinnassa herrasmiesmäiseen tapaansa. 

Sitten vanhat tapetit läksi käden käänteessä ja tasanteen lattia tuli hiottua. Talkoopalkaksi oli pannaria. 

Eipä se tuossa hirveästi näyttäny kärsivän. 

Uutta tapettia laittaessa kirosin vähän kun oli jännät paikat, mutta kun pyysin noituamista anteeksi, totesi kundi tyynesti ”sellasta se remppaaminen nyt vaan on…”  Ja täytyy sanoa että ilman pikkukäsien apua ei olis sekään tapetti menny seinään mitenkään, kun keksin haluta tapettivuodat vaakaan. 

Nyt on vaan taas joka kerta kiva kulkea portaissa ja muistuttaa, että kun ME tehtiin tää, ja nytku tää on nii hieno ku ME ollaan tää tehty. 

Keskimmäinen kekara on jo ottanut esille että kavereiden ei tarvitse itse siivota, ei tyhjentää tiskikonetta eikä viikata omia pyykkejä. No byhyy, sanon, meillä Kisu-raasu viikkaa pyykkinsä ja siivoaa huoneensa täällä vielä kahdeksan vuotta about. Joutui kaverit siivoamaan tai ei. Perusteluni asialle on, että meillä toimitaan näin. Tämä on meidän yhteinen koti, ja sitäpaitsi, jos osallistuu yhteisiin hommiin, on mullakin enempi aikaa tehdä kivoja juttuja kersojen kanssa. Vielä kun ne mielellään aikaa mun kanssa viettää. Ja ennenkun lakkaa kiinnostamasta, pitää vissiin keksiä uus perustelu… 

 

Lasten serkku oli meillä kesällä viikon. Se kesken viikon innoissaan soitti äidilleen että on saanut meillä kantaa kiviä päivätolkulla ja sai poimia marjoja, ja leipoa itse! 

– jouduit kantaa kiviä!? 

– joo, se oli tosi kivaa. 

 

Eipä näistä sen enempää.

Jos ei mitään vaadi, ei mitään saakaan. 

 

Kisu pitäisi vielä jalostaa keittiötieteiden kandiksi ennen kesää, siltä varalta että lomailevia kersoja yllättäen alkais nälkä vaanimaan. Ongelmana vaan on toi meidän keittotaso, se kun on nii korkea, etten ole vielä keksinyt miten siinä vois tommonen alimittanen turvallisesti toimia. Edellisellä kerralla meinaan pastaveden kaataminen oli aivan järkyn pelottavan näköistä, sivusta katsottuna. Ikean koroke? Testataan ensiviikonloppuna.