Me ei olla enää me

Joskus työporukasta muokkautuu se toinen perhe. Semmoinen porukka,  joita tulee ikävä jopa kun ne on lomalla. Luonnostaan sitä ympäröi itsensä ihmisillä joiden kanssa viihtyy, mutta tää työporukka oli jo ihan huippu. Miten mä tulenkaan pärjäämään uudessa paikassa ilman mun oma väkeä? 

Viimeiset ajat olen ollut siunattu aivan mainiolla työporukalla. Sellaisella viiden naisen ryhmällä, että en edes käsitä miten yhteen työtilaan olikin eksynyt niin mainio kombo erilaisia, yhteensopivia ihmisiä. Mulla on joka aamu ollut varmuus iloisesta ja aidosta ”hyvästä huomenesta”, siitä että joku kuuntelee, joku arvostaa sun mielipidettä ja ammattitaitoa, ja sitä että mun yksilöllisiä piirteitä pidetään arvokkaina. Aina on voinut kysyä tukea, huolimatta siitä koskeeko avuntarvetta työtä itseään, parisuhdetta, elämää, moraalia, muuttoa, asuntokauppoja, ehkäisyä …you name it. On jaettu eväitä, paikkailtu haavoja, etsitty pääsiäismunia (ja löydetty tekarit), tehty toistemme töitä, järjestetty häitä, askarreltu, temppuiltu, teipattu ja venytelty. 

Ja voitteko kuvitella, kerran sanoin että en olekaan ikinä maistanut jallua, että kun se on semmoinen kulttijuoma, nii kai pitäisi… Mitä löytyi läksiäispaketista? Piilojallu! (Ehkä maistoin! Kotona.) ja tekarimuki, sattuneesta syystä…

 [Taulut entisen työparin käsialaa. ]

Kiitos kiitos kiitos ystävyydestä! Te ihmiset, joiden kanssa olen työelämäni saanut jakaa. Te joiden seurassa olen voinut olla täysin oma itseni, te joiden seurassa/ansiosta olen itsekin pitänyt itsestäni siellä työmaalla, jokaisena päivänä. (Paitsi ehkä lomanjälkeisenä maanantaina…) 

Mikään ei palaa ennalleen, tiedän. Muitakin muutoksia yhteisössä on tuloillaan, mutta neidit varmasti muistaa lupauksensa ensikesän saunarempasta ja kerran vuoteen viini-illasta niin kauan kunnes dementia meidän vieköön.