Nousee se aurinko huomennakin

…vaikkei sitä näkisi. Tieto että se on siellä , on aika mahtavaa. 

 

Maanantaina työpäivän jälkeen kun tulin ulos junasta kotikonnuilla, oli valoisaa! 

Herramunvereni, ennnnkestä ja ooommmgeee! Siinä se on, kevään ja kaiken uuden alku. 

Mä en tee mitään uudenvuodenlupauksia yleensäkään, mutta sen minä itselleni lupasin että etupäässä pidän itsestäni huolta. Nyt kultaisessa keski-iässä opettelen sanomaan ei, silloin kun ei hommat kiinnosta. Isot sakset heiluu myös leikkaamalla elämästä pois asiat ja ihmiset, ja tavarat, joista en saa iloa. 

Käytännössä itsehuoltoon kuuluu pieniä asioita. Syön enemmän, lenkkeilen, juon jääkaapista vähintään pullollisen vettä joka päivä, ja illalla rentouttavaa teetä. Menen ajoissa nukkumaan. Kuuntelen kehoa. Nyt voi jo laittaa rastin seinään, mutta eräänä päivänä satuin venyttelemäänkin tässä itsehellimisenpuuskassani. Mahtavaa! 

Asioita joita tältä vuodelta haluan (ja kun ne kirjoittaa ylös, ne myös saa!), materiaalisia sellaisia: 

Lomonosovin teekuppi, se verkkokuvioinen. 

Uudistetut portaat, sekä ylä- että alakertaan menevät. 

Räsymattoja. 

Retro-kirjoituspöydän. 

Saunanoven. 

Paratiisitapettia.

Öööö. Siihen ne loppui… Ei ole toiveet korkealla. Aina onneksi voi panoksia lisätä: 

Kunnostetun katon, lasitetun terassin, koirankopin/leikkimökin, kissan, vanhoista ovista tehdyn kaapin. 

Loppu. En taida sittenkään olla järin materialistinen ihminen. Tai sitten mulla on kaikkea mitä tarvitsen. 

Hyvä niin. 

 

Eilisessä ystäväpuhelussa sivuttiin kiitollisuutta. Ja sitä pyhää yksinkertaisuutta kuinka osaa olla iloinen pienistä asioista, sillä niistä on onni tehty. Mä nukun hyvin, aina. Miltei. Siitä on syytä olla kiitollinen. 

Ruoka maistuu. Sekin on yksi kiitollisuuden aihe. 

Mulla on vaativa työ, mutta menen joka aamu kiinnostuneena ja innostuneena työpaikalle. Aamen myös sille. 

Aamen myös rimpulalle kropalle, joka kitisemättä mukanani raahautuu mihin ikinä keksinkään lähteä. 

Mulla on mahtavat kersat, aina on niitä huolia ja arkimurheita, mutta se ilo mikä tuntuu rinnassa joka kerta kun näen ne pikkunaamat, (tai esikoisen edes joskus) työpäivän jälkeen, sitä ei voi sanoin kuvailla. 

Mulla on ihanat koirat, ne ottaa aikaa ja tilaa ja vaivaa, mutta illalla kun istun hetkeksi alas, on sylin täydeltä rakkautta lähellä jokaisena kertana. 

Mulla on ne parhaat ystävät, ne joiden kanssa voi jakaa syvälliset tunnot, ja ne ihan pinnallisetkin hölöykset. Mulla on lauma serkkuja, jotka tarkoittaa mulle samaa kuin perhe, ja perheen lailla vetää samaa köyttä. 

Mulla on puoliso, jossa on aika lailla särmää, mutta tiedän, että tämä on mulle oikeampi kuin kukaan. Vaikka elämä heittää paskaa rattaisiin, kuuluu illalla vierestäni rauhallinen hengitys, ja vieressä on se käsi johon voin tarttua. 

 

Kun palikat on kohdillaan, ja muistaa toisinaan kiittää onneaan nukkumaanmennessä, ei huono keli,  pitkä työmatka, ikävät ihmiset, taloushuolet, huoli vanhemmista, vaativa työ tai pieni palkka kaada mua ensimmäiseen ojaan. Eikä toiseenkaan. Eikä kolmanteenkaan. 

Ja oikein omahyväisesti jos sanon, mun on pidettäväkin itsestäni huolta, hyvää huolta, koska aika monta palikkatornia leviää, jos mulla hajoaa kasetti. En sano ja tiedosta tätä siksi että luulisin olevani korvaamaton, mutta arvokas kyllä. On onnea tajuta olevansa rakastettu ja kelpaava. Ennenkaikkea itselleen. 

Mun ei aina tarvitse jaksaa, ei tarvitse aina onnistua, eikä aina edes yrittää. 

Koska. 

Mä. 

Kelpaan. 

Itselleni. 

Juuri.

Näin.