Omie lastesa idoli
Tää on hauskaa aikaa ku lapset vielä kuvittelee että mutsi pystyy kaikkeen. Mä en ole vielä niiden silmissä urpo tai törppö tai muuten vaan nolo.
Paitsi joskus ehkä tarkoituksella ja hauskuuden vuoksi, kuten kuva kertoo. (Uskomattominta tässä kuvanottohetkessä (mun ilmeen lisäksi) on se, että kundi heitti ton lippiksen ilmaan, tarkoituksena että se laskeutuis oikei päi mun päähän. Ja nii kävi!)
Tanssimuuvit mulla on kuulemma ihan last season, ja futiksessa rähmään aina avopaikasta ohi maalin, mutta muuten olen vielä ihan mukiinmenevä mutsi noiden silmissä.
Lapsissa ihailua aiheuttaa eniten ehkä mun kädentaidot ja urheilutaidot… Muuta mä en vissii niille esittelekään, sattuneesta syystä! Ha ha. Ja ruoanlaittotaidot. (Joihin palaan myöhemmin.)
Musta on mahtavaa kun onnistun korjaamaan jotakin rikkimennyttä joka on niille tosi tärkeää. Musta oli liikuttavaa kun poika miltei itki kun olin ommellut niin hienosti (valkoisella langalla) sen mustat ulkoiluhousut kasaan. Tai kun korjasin Kisun korun ja säpäleiksi lentäneen rubikin kuution, joista viimeksimainittu ei ihan oikein kasautunut, mutta kuution muotoon kyllä, ja se riitti. Se silmien ihaileva, kiitollinen säihke on nii kivaa palautetta.
Musta on hienoa kun ne ihailee mun kättentyötä tässä talossa.
”Kui sää mamma taas näi hienoa sait aikaan?”
Ja
”Teitkö sä tän ihan itte?”
(Ne ei vielä huomaa jos on jiirit tai vuodat vähä vinossa…)
Nyt me käytiin tässä sunnuntaina urheilemassa faijan hoodeilla urheilukentällä. Johan mä sitte raahasin esille korkeimman esteen minkä löysin.
”Mamma sä et kyllä mitenkään tuosta pääse yli!” Kertoi poikani.
Enpä!
Muutama juoksuaskel, ponnistus, ja
yli!
…ja messevä revähdyksen tunne sekä takareidessä että nivusessa. Ha ha. Joskus urheilijanuoruudessa (hyvin lämmitelleenä) loikin noita aitoja kun gaselli. Nyt en niinkään. Tyyli oli varmaan kun tanssivalla hirvellä, ja kroppa siis narahti heti ekaloikassa.
Mitäpä sitä ei tekis oman ihaillun asemansa eteen, häh!?
…vähä edelleen vammoja juilii, mutta ei tät idolimutsin asemaa ole helpolla hankittukaan. …ja tiedän tiedän, tämmönen fame on katoavaista…
(Huomenna alkaa koulut meilläpäin.
”Sä et todella tule saattaa meitä, koska mä meen vitoselle ja olis hiton noloo että sä saattaisit mua sinne!
– No jos kävellää käsikädessä täällä kotopuolessa, ja ko lähestytään koulua ni päästät irti ja oot ku mua ei olisikaan?
”Mamma ei!”
Hahahaha. Ei sitte.
Onneks tässäki saattaminen olis noloa, ei mutsihahmo. Kai… Sitähän se tarkotti, vai?)