Ongelmakoira.

Meille muutti sitten (ainakin toviksi) tuo ongelmakoira. Se tuotiin meille ”eroahdistus”-diagnoosin kanssa. 

Ensimmäisen kerran me äimisteltiin diagnoosia siinäkohtaa kun koiran perhe lähti, eikä koira korvaansa lotkauttanut. 

Seurailtiin koiraherran reagointia ja olemista muutama tovi, ja tultiin siihen tulokseen että eroahdistuksen sijaan herra A:lla on ollut mm. liian suuret kuvitelmat omasta roolistaan laumassa, ja ehkä liian vähän virikkeitä, tai semmosia sille vääränlaisia, jotka on saaneet sen stressitasot tappiin. 

Alusta saakka laitettiin poika paikalleen, ihan nätisti siis. Käyttäydytään itse rauhallisesti. Rajattiin sille oma tila, ja perään ”kiljumisesta” vaan murahdetaan. (Siis se alkuun kiljui meidän perään. Meidän. Häh?) 

No niin. En voi käyttää sanaa ”ongelma” samassa lauseessa tuon koiran kanssa. Ainakaan enää, ainakaan täällä. Se on rauhallinen ja mukava, tulee luokse kun pyydetään, noudattaa käskyjä, hakee kontaktia asiallisesti, leikkii muiden kanssa ulkona ilosena, sisällä lepäilee. Tulee toimeen lasten ja muiden koirien kanssa. Ei ole tehnyt tarpeita sisälle, eikä rikkonut mitään.

Unelmien poikamies, kerrassaan. 

Meillä tällä viikolla arjessa on muuttunut oikeastaan vain se, että yhden hännystelijän sijasta, (Aida) mua arkitoimissa seuraa kaksi… Täsmälleen saman näköistä runttanaamaa. (Muut koirat ei juuri ole mun touhuista kiinnostuneita ensinkään.)