Mä päivitin eilen salaperäisesti naamakirjaan että jos ei aina satu ja tapahdu, niin laitetaan sattumaan ja tapahtumaan. Muutama tajusi. Tyyppi, tuo suorapuheinen putkiaivo oli päivittänyt ”palkkapäivä, ostin talon.”! Tykkäyslaatikko räjähti ja remppa- ja talkoojengi on kasassa, todisteet sen kommenttilootassa. Ahahahahahaha. Sieltä vaan sit poimimaan tyyppejä urakkahommiksi. Naurattaa vieläkin. 

No millanen? Missä? – ruma ja riksussa. Riittääkö tämä kuvailu? 

Oikeesti. Talo on hieno, just mun tyyppiä. Rappioromanttinen, sanoisin. Pientä pintaremonttia vailla. Tai suurta, kaikki maailmassa kun on suhteellista, ja riippuu katsantokannoista. Se on kaukana, mutta keskellä kaikkea. Hieno mutta ruma. Rempattu, mutta rempattavissa. Valmis mutta kesken. 

Hirvittää ja ilostuttaa samaan aikaan. 

Toivotaan että kaupat taputellaan loppuun sujuvasti. 

Siellä se pönöttää. Toivottavasti vielä seuraavat 70 vuotta, että jää lapsille jotaki perintöä. 

Off topic. 

Paskamutsipäivitys: Minne on lasten ortopedit kadonneet?! Ei ajan aikaa. Kirosin hartaasti etten kyllä ainakaan vie lasta lastenlääkäriaseman nenälääkärille. Nii. Päädyin sitten viemään sen arvauskeskuksen nenälääkärille. Oy joy! Nyt saa ihan arvuutella löydämmekö itsemme huomenna Peijaksesta, Lastenklinikalta, vai kotoa jäätelöpäivältä. En itse taas yhtääääään pysty arvaamaan. 

Ja postauksen loppuun rescuekoirapäivitys.

Neiti Aida varasi tänään ensimmäistä kertaa ekapaikan kainalosta.

Ja tänään selkeästi heilui myös töpöhäntä kun kotiuduin töistä. Hiis, ihqua!