Meillä kävi siitä onnellinen (not!) sattuma, että neitikoiralla alkoi yllättäen eka juoksut, kun anopin leikkaamaton uroskoira oli täällä hoidossa. Jessus sitä vikinää ja huutoa! Voin vaan kertoa että Tyypin palautettua lainaeläimet, olen nauttinut hiljaisuudesta enemmän kun aikoihin*. Omat lapset ja eläimet tuntuu tuon härdellin jälkeen tosi seesteiseltä seurakunnalta.

Anoppi toi reissultaan valkkaria mulle tuliaisiksi, ja nautin sitä pimeässä asunnossa, sohvannurkassa hiljaisuutta kuunnellen. Jo toista iltaa peräkkäin. Priceless… 

Tosiasiassa hiljaisuus jotenkin ahdistaakin mua ajoittain. Jos on syntynyt kovaääniseen sukuun, meluisaan perheeseen, on hiljaisuus niin vierasta, ettei siitä oikein ole oppinut pitämään. Huomaa että meillä on Tyypin kanssa eri käsitys siitäkin milloin penskat meluaa. Kähinä, pieni huuto ja älytön kikatus on mulle vielä taustakohinaa, aina hämmästyn, rehellisesti, kun Tyyppi pyytää lapsia lopettamaan mekkaloimisen.

”Mikset sä ikinä puutu tohon..?”

– no, rehellisesti. En huomannu! 

Sukuvika, sanoisin.