Tää on hauskaa aikaa ku lapset vielä kuvittelee että mutsi pystyy kaikkeen. Mä en ole vielä niiden silmissä urpo tai törppö tai muuten vaan nolo. 

Paitsi joskus ehkä tarkoituksella ja hauskuuden vuoksi, kuten kuva kertoo. (Uskomattominta tässä kuvanottohetkessä (mun ilmeen lisäksi) on se, että kundi heitti ton lippiksen ilmaan, tarkoituksena että se laskeutuis oikei päi mun päähän. Ja nii kävi!) 

Tanssimuuvit mulla on kuulemma ihan last season, ja futiksessa rähmään aina avopaikasta ohi maalin, mutta muuten olen vielä ihan mukiinmenevä mutsi noiden silmissä. 

Lapsissa ihailua aiheuttaa eniten ehkä mun kädentaidot ja urheilutaidot… Muuta mä en vissii niille esittelekään, sattuneesta syystä! Ha ha. Ja ruoanlaittotaidot. (Joihin palaan myöhemmin.) 

Musta on mahtavaa kun onnistun korjaamaan jotakin rikkimennyttä joka on niille tosi tärkeää. Musta oli liikuttavaa kun poika miltei itki kun olin ommellut niin hienosti (valkoisella langalla) sen mustat ulkoiluhousut kasaan. Tai kun korjasin Kisun korun ja säpäleiksi lentäneen rubikin kuution, joista viimeksimainittu ei ihan oikein kasautunut, mutta kuution muotoon kyllä, ja se riitti. Se silmien ihaileva, kiitollinen säihke on nii kivaa palautetta. 

Musta on hienoa kun ne ihailee mun kättentyötä tässä talossa.

”Kui sää mamma taas näi hienoa sait aikaan?” 

Ja

”Teitkö sä tän ihan itte?” 

(Ne ei vielä huomaa jos on jiirit tai vuodat vähä vinossa…)

Nyt me käytiin tässä sunnuntaina urheilemassa faijan hoodeilla urheilukentällä. Johan mä sitte raahasin esille korkeimman esteen minkä löysin. 

”Mamma sä et kyllä mitenkään tuosta pääse yli!” Kertoi poikani. 

Enpä!

Muutama juoksuaskel, ponnistus, ja

yli!

…ja messevä revähdyksen tunne sekä takareidessä että nivusessa. Ha ha. Joskus urheilijanuoruudessa (hyvin lämmitelleenä) loikin noita aitoja kun gaselli. Nyt en niinkään. Tyyli oli varmaan kun tanssivalla hirvellä, ja kroppa siis narahti heti ekaloikassa. 

Mitäpä sitä ei tekis oman ihaillun asemansa eteen, häh!? 

…vähä edelleen vammoja juilii, mutta ei tät idolimutsin asemaa ole helpolla hankittukaan. …ja tiedän tiedän, tämmönen fame on katoavaista… 

(Huomenna alkaa koulut meilläpäin. 

”Sä et todella tule saattaa meitä, koska mä meen vitoselle ja olis hiton noloo että sä saattaisit mua sinne! 

– No jos kävellää käsikädessä täällä kotopuolessa, ja ko lähestytään koulua ni päästät irti ja oot ku mua ei olisikaan? 

”Mamma ei!” 

Hahahaha. Ei sitte.

Onneks tässäki saattaminen olis noloa, ei mutsihahmo. Kai… Sitähän se tarkotti, vai?)  

Blogeissa on taas pyörinyt tekstejä lasten nettiajasta ja ruutuajasta. Työnnän lusikkani nyt tähänkin soppaan. 

Sain puolisolta palautetta että kersat on alkaneet olla naamat pädissä, puhelimessa ja töllössä ”koko ajan” hänen mielestään. No että juu. 

Kersoilla on ensimmäinen kesäloma, ja aika sateista on piisannut. Älypäissäni viritin niille yläkertaan oman teeveen, jossa toimii dvd. Perherauhan nimissä. Meinaan vuorotyötä tekevä puoliso, sateinen keli, energiset kersat… Vois olla vähän perherauhaa häiritsevä kombo. 

Vaan. Kesäpä on mennyt mainiosti! Kersat ulkoilee aamupäivällä tunnista kolmeen tuntiin, ja lounaan jälkeen rauhoittuvat tovin jonkun videon ääressä. Eipä vaarallista tämä. Eikä liiallista ruutuaikaa. Videot kersat on valinneet itse kirjastosta, ikärajoja kunnioittaen. 

Pädi lauloi alkukesästä paljon. Säilytin sitä yläkerrassa, joka johti mokkulan salaperäiseen räjähtämiseen, mutta suurempaa katastrofia ei pädittelystä seurannut. Mä ihan rehellisesti ostin kattoremonttiaikaa sillä, että kersat sai katsella pädiltä futista ja YLE-Arenaa rajoituksetta ja pelata valittuja pelejä 15 – 30 min päivässä. Mulla oli hihna niin kireellä, etten olis kyllä kestänyt ensimmäistäkään ”mamma, mammmaaaaa, mammmaaaaaaah!” huutelua kesken raivomaalaamisen. Eikä tarvinnut. Aamuisin tyypit saattoi myös katsoa lastenohjelmat Ylestä, niin sain nukkua aamuisin siihen asti kun unta riitti, jopa puol ysiin. 

Netin käyttöön sisällöllisesti on tiukat rajat, ja kersat ovat niitä noudattaneet kyllä. Areenan lastenohjelmat ja urheilu jees. YouTube ja kaikki netti nounou ilman aikuista fyysisesti selän takana. Pädiin ladatuista peleistä katson että päivällä saa pelata vauhdikkaampaa ”metro-peliä  ja ”rapu”-peliä. Jos ilta-aikaan on mahdollista saada peliä käteensä, on vaihtoehtoina Tocan rauhalliset, ei niin hermostoa virittävät pelit. 

(Täytyy vielä antaa propsit Tocalle, mahtavia pelejä ilman hermojariipivää rinkutusääntelyä, valojen välkyttelyä, väkivaltaa, sähläämistä tai mainoksia! Äiti kiittää.) 

Puhelimissa nettejä ei ole, asiasta keskustellaan kun tyypeille tulee 12 vuotta mittariin. ”Kokoajan puhelimilla olo” taitaa olla sitä että kundi laskee laskimella joutessaan futiskorttien skilssejä yhteen pahvilaatikkotoimistossaan kotileikissä, tai kuvaa ja selostaa legovideoita. Luovaa toimintaa, ei tulisi mieleenkään kieltää. Kisulla on ihan mummopuhelin, enkä todella tiedä mitä se sillä säätäisi. Tuskin mitään. 

Kun suurin hässäkkä katon kanssa oli ohi, juhannuksen jälkeen, otin pädin pois ylhäältä. Kukaan ei ole sen perään kysynyt. Kundi pelasi Yyterin reissulla vartin kun muilla oli wc-asiaa, ja Kisu faijalla vartin eilen. Kundi aiemmin ihmetteli kun ope oli sanonut koulussa että tunnin on suositus olla netissä/pädillä päivässä, että eihän hän halua. Ei tajunnut ettei se ollut ohje toimia niin, vaan niinku raja. Meillä jatkuu nyt koulun alkaessa viimevuotinen arjessa 30min/vko peliaikaa, jos pyytävät. Erikoistapaukset, kuten niskaan hönkivä seinäremppa, on asia erikseen. 

Alkukesän pädiaika, eikä tuo ruutuaikaa ole onneksi nielleet alleen muuta tärkeää, kersat on ihailtavasti noudattaneet päiväohjelman ulkoiluosuutta päivittäin, ja seiskavee poika on ehtinyt lukea loppuu kaksi kirjaSARJAA kesän aikana! Jee! 

Tänään, kesäloman vimppapäivänä palkitsen ne jäätelöillä hyvin vedetystä kesälomasta. Isoilla jäätelöillä!!