Ystävä on rakentamassa uutta parisuhdetta. Sitä on aiemmin kohdeltu rumasti, ja sen jäljiltä sillä on huono kuva itsestään. Mulle tulee ihan mieleen ”huijarisyndrooma” kun mietin sen ajatuksia. Se että ei ole ansainnut menestystään naismarkkinoilla, että toinen/toiset yhtäkkiä huomaa että se ei olekaan hyvä ja kiva ja ihana ihminen. Vaikka pitäis vaan oppia luottamaan siihen, että jollekulle just sä saatat olla se lottovoitto. Ja sun ei tarvitse tehdä mitään erityistä ”ansaitakses” rakkautta, vaan olla ihan oma itsesi. Että se riittää. 

Jokaisessa meissä on aina parantamisen ja kehittymisen varaa, mutta myös kaikkea mahdollista valtavan arvokasta. Ei ole myöskään ihan bullshittiä, että ensin pitää opetella rakastamaan ja arvostamaan itseään, vasta sen jälkeen pystyy tasapainoiseen parisuhteeseen. Rakastavasta parisuhteessa on toki paljon eheyttäviä ja korjaavia elementtejä, mutta oman itsen äärellä sitä ihminen on aina yksin. 

Musta tuntuu että vaikka aina olen ollut itsevarma, niin olen omalla kustannuksella koittanut säilyttää rauhaa, silittää muiden tietä, ja tehdä muille hyvän mielen ja olon. Ei toki tarkoita sitä että olisin aina ystävällinen tai en sanoisi asioita suoraan, vaan ihan niinkun uhraudun muiden puolesta, ja ajattelen ettei niillä omilla toiveilla ole niin väliä, koska loppupeleissä mä olen joustava ja mukava ihminen pohjimmiltaan.  (Tähän ihan off-topic: joku bloggari oli haastatellut puolisoaan, ja puoliso kertoi suoraan negatiiviseksikin luettavia piirteitä siitä bloggarista. Se oli jotenkin niin ihanan rakastavaa ja rehellistä. Jos mun puolisolta kysyisi olenko mukava ja joustava ihminen, nii rehellinen (ja ehkä rakastava) vastaus olisi aika varmasti ei. Koska monessa käytännön asiassa olen todella jääräpäinen ja omatahtoinen.) 

No mutta koska olen jaksava ja mukava ja huono sanomaan ei, ja muuta sellaista, niin joskus sitä on ihan hukassa sen kanssa mitä itse haluaa. Meinasi oma parisuhdekin mennä hiukan puihin siinä, että pidin vaan pääni kiinni, koitin olla mukava, ja jaksaa kaikkea. Onneksi täällä osataan molemmin puolin vihltää peli seis, ja ottaa vähän tuumaustaukoa. Miettiä miten nämä asiat nyt menikään. 

Parhaita asioita mitä olen tajunnut tässä kaikenmoisessa elämänsopassa (enkä siis tarkoita vaan parisuhdetta tällä, vaan kaikkia kasaantuneita asioita) on se että mun ei tarvitse ansaita mitään tekemällä mitään. Rakkaus on tai ei ole. Mä en tee itsestäni viehättävää laihduttamalla, laittamalla tukkaa tietyllä tavalla, olemalla hauskempi, siivoamalla enemmän tai olemalla joustavampi. Noin niinkun esimerkkeinä nämä. Parisuhdetta/perhesuhdetta tai ystävyyssuhdetta voi kehittää, ja itseäänkin. On ominaisuuksia joihin voi kiinnittää huomioita ja miettiä onko opittu toimintatapa suhteessa hyvä vai huono. Mutta minkäs sitä itselleen pohjimmiltaan mahtaa. Harvoin siinä olemuksessa on mitään perinjuurista vikaa. Ihmisten välisissä kohtaamisissa taas voi olla. Niistäkin pääsee puhumalla. 

Ja saa, toisen eteen saa laihduttaa, laittaa tukkaa ja tehdä ruokaa, mutta ne ei saa olla sen rakkauden mitta. 

Meneekö korkealentoiseksi? 

Esimerkki omasta elämästä. Tyypillä on vuorotyö. Joskus sen pitää aamupäivästä nukkua kun mä olen kotona. Ja toisinaan se on todella huono nukkumaan Olen epävarma siitä mihin se herää, ketä koiraa laitan makkariin, ketä haukkuu kun ovi käy, minne voin mennä kun takaisin tullessa koirat villiintyy. Stressaan, olen pahalla päällä, koska sehän nyt on rakkauden mitta pystyykö toiselle takaamaan riittävää unta. Pitää toki olla meedio arvatakseen koska orava loikkii pihalla, jäteauto käy tai koirat villiintyy kekkaloimaan. Vaatiiko Tyyppi että handlaan koko maailmaa että se saa nukuttua? No ei. Miksi mä vaadin itseltä sellasta? Miksi? Että olisin rakkauden arvoinen? Ehkä. 

Ihan vitun daijua, sano! 

Ja ihan hitokseen olen huomannut tätä ajatusmallia mulla liittyen mun kaikkiin läheisiin. Joskus enemmin, joskus vähemmin. 

Edellä mainitun asian taklaamiseen riitää kun vaan kysyy että mihin saakka haluaisit nukkua, mitä haluat että teen jos koirat riekkuu. Oh. Ratkaistu! Ja kaikilla jees-fiilis. Eikä se onnistunko siinä, tee musta yhtään parempaa/huonompaa ihmistä. Vaan pointti on siinä, että koska rakastan, välitän ja kunnioitan, niin kysyn, ja koitan auttaa. 

Sitä vaan herkästi on ajatellut että handlaa ja pystyy kaikkeen, ja sitten on vetänyt vähän överiksi omien ajatusten kanssa. 

Nyt vaan tuntuu että jos joku ei minua rakasta, tai minusta tykkää, vika on kommunikaatiossa, kemioissa tai olosuhteissa. Ei siinä että olisin huono ihminen. Kun tämä ei ole mikään suoritus, kun tämä on elämä. 

Siksi haluan ystävälleni sanoa: sä olet just hyvä. Kaikkines. Sun ei tarvitse tehdä mitään ansaitaksesi rakkautta. Se on, tai ei.