Parhaita hetkiä mun päivissä * on se, kun kello 5.55 portaista kuuluu suhinaa, ja pimeään keittiöön laahautuu eräs metrin mittainen unilämmin ihminen. ”Mamma, mä rakastan sua. Hyvää työpäivää.” se sanoo, ja halaa ja suukottaa mua. Sydän lämpimänä mä lähden töihin, kun tämä hiiputtaja hiipii takaisin yläkertaan ja omaan sänkyynsä unia jatkamaan. 

Tänään sain puhelun 6.19 . Itkuinen kuiskaava ääni kysyi: 

– mamma, missä sä oot? 

 ”Juna-asemalla kulta, menossa töihin.”

– muttaku… Mä olisin halunnu suukon ja halin ja toivottaa hyvää työpäivää….

Miten toinen voi olla niiiiiiin liikkis?! Ihana pieni ihminen. 

Toisen puhelun sain häneltä 16.08. 

– mamma, missä sä oot! 

”Juna-asemalla kulta, tulossa kotiin. 

– ku mulla heiluu hammas nii voiksä irrottaa sen kun nähdään!?! 

”Täh. No voin yrittää.” Sanon.

”Luuletsä että mä pystyn mihin tahansa?” Kysyn naurun lomasta. 

– no tietty! Koska sä oot mun äiti! 

Puhelun jälkeen kurkkua kuristaa. Kiitos luottamuksesta, poika. 

Ja tiedättekö. Ne on ne viimeiset hampaat mun lapsilla joita tässä innolla (haikeudella) irroitetaan. Viimeiset. Maitohampaat. Mun lapsilla. Niin se pahnanpojimmainenkin vaan kasvaa ja alkaa muuttua isoksi pojaksi. 

”Kyl mä toivon että ne lähtee pian. Nää maitohampaat. Emmä nyt voi koko elämää näiden kanssa elää.” 

Hän. Elämäni rakkaus. Jalkapalloilija. Pikku tohelo. Koirakuiskaaja. Mölytoosa. Empatian kuningas. Dinosaurusmies. Oman elämänsä seikkailija. Hän.