Kun mä mietin mun lapsuutta, kuvissa vilahtaa aina isi. 

Semmonen ruskettunut, kiharatukkainen, komea, hymyilevä mies. Semmosissa tuokiokuvissa mun mielessä me taistellaan haukea haaviin laiturinnokassa, pelataan futista auringonpaisteessa, luistellaan talvipakkasessa, rakennetaan legoja, tai se naurattaa mua autossa niin että luulen että kuolen. * 

Vaikka meidät on kasvatettu todella tiukasti, ja aina semmosella mentaliteetilla että asiat voisi tehdä vielä vähän paremmin, on meillä kaikilla ollut taustalla fiilis että oikeesti kelvataan tälläisinä mitä ollaan. Että pitää sen ysipuolen jälkeen vielä sanoa että mitä sä tässä mokasit, vaikka salaa ollaan tyytyväisiä ja ylpeitä. Mutta olisihan se hirveää että lapselle nousis vielä kusi hattuun kaiken muun erinomaisuuden päälle. Ja kun aina voi yrittää vielä vähän enemmän. 

Teini-ikäisenä meillä oli faijan kanssa aika monta kuukautta kylmää mykkäkoulua, kaksi kovapäistä, temperamentikästä ihmistä kun täräytti yhteen, ei ollut kivaa kellään. Toisella kasvukipuja, toisella kipuja sen toisen kasvamisesta. Vaikka mun ensimmäinen raskaus sai faijan tolaltaan, on mun lapset sille kaikki kaikessa. Musta on aivan mahtavaa seurata kun mun lapset oppii asioita joita mä olen oppinut siltä pienenä. Se jaksaa pelata futista, viedä retkille ja leipoa. Iskeä korttia, ja edelleen heittää samaa huonoa läppää, joille mun lapset tietenkin huutonauraa hulluina. 

Faija on ihminen jolle voin olla täysin oma itseni. Sille mä voin huutaa ja hermoilla ihan erilailla kun muille (anteeksi), mutta aina tiedän että se on mun puolella. Ja sille voin vilpittömästi sanoa että rakastan sitä, voin halata, voin huolehtia. Ja se huolehtii kyllä musta. Aina.

Viimeeksi kun istuttiin paskaputkisouvin jälkeen pihalla syömässä lihistä ja juomassa ansaitut oluet, oli taas todella semmoinen fiilis, että tästä tässä perheessä on kysymys. Vilpittömästä auttamisesta, toisen tukemisesta, siitä että on ne omat jutut, huonot läpät ja pahat lihikset, ja omat murheet, jotka saa jonkun kanssa jakaa. Ja vaikka siinä hetkessä päällimmäinen olo oli epätoivon ja kusenhajun kyllästämä, oli pohjalla se tuttu fiilis, onnellisuus. Tässä minä ja mun isi, kaks hysteeristä ja jotenki ilosta paskankaivajaa. 

Ja minähän olen tässä systerin ja broidin kanssa suunnitellut jo puoli vuotta mutsin ja faijan suuria kuuskymppisbakkanaaleja, ensivuodelle. Tappi kyseli lauantaiaamuna 7.20 josko se ukki jo pyöreitä täyttää ja minähän siinä että ei vielä kun juhlat on ensivuonna… Eiku! Shiiiiiit! Onneksi isille tärkeimmät hahmot oli muutenkin valmiudessa, ja ennen kello kahdeksaa samana aamuna oli kuviot hiottu. Oli tarkoitus että Kisu ja Tappi menee yökylään muutenkin, mutta ne pisti vähän siivoten ukilla, ja kätyröi mulle mitä kaapeista löytyy. Kun sunnuntaina poukkasin niitä hakemaan, laitettiin pöytä koreaksi, ja vasta kun väkeä alkoi lappamaan ovesta sisälle, faija tajusi että sitä on ehkä vähän juksattu… Sorit siitä. 

Kiitos isin kummitytöille, veljentyttärelle ja sen broidille vaimoineen! Mahtava päivä! Onnea vielä miehen ikään ehtineelle faijalle, ja kiitos taas läheisille osallistumisesta. 

Timantit on ikuisia! Kuten mun faija. Oot rakas. (Paina sitä hiton sydäntä siinä ylhäällä. Äläkä itke siellä! Kommenttia en sulta odotakaan, se kun on täällä Lilyssä vähän monimutkaista laittaa. Ha ha!) 

* faija oli vartin ajanu autoa skattalta, ja mentiin jossain kuliksen sillan kohdilla kun se kävi yhtäkkiä huutamaan että apuaaaaah! mauis unohtu kotiin! sit mä takapenkiltä kommentoin että enhän, ku mä vaan syön voileipää, siksi on nii hiljasta. Ja sitten me naurettiin, koko loppumatka, minne ikinä oltiinkin menossa. .