Urheilu. Ja ystävyys.
Eilen oli suuri päivä kaltaiselleni penkkiurheilijalle. Ja mun kundille.
Olen itse urheillut vuosia SM-tasolla, ja sattumien oikusta ajautunut ammattini puolesta salibandyjoukkuen taustoille. Niin paljon kun touhu aikaani söi, oli takaisin joukkeelta saamani tunnekokemukset, ystävät ja yhteishenki enemmän kuin olisi osannut toivoa, ja maksoi vaivannäköni miljoonasti takaisin. En vaihtaisi muistoja nihkeistä bussimatkoista, kanapastasta, aikaisista aamuherätyksistä ja hotelliöistä mihinkään, koska toisessa vaakakupissa on ne onnistumisen kokemukset, jännitys, suuret tunteet, halaukset, kiitokset eikä vähimpänä saunaillat, talkoot ja bileet.
Eilen istuin vanhojen ystävien ympäröimänä Hartwall-areenalla, tunneitkut silmissä. Osa meistä hikoili katsomossa, osa kentällä, jännittämässä sulkeutuuko ympyrä kymmenen vuoden jälkeen. Matkaako SM-pokaali tyttöjen mukana Lappeenrantaan.
Kun summeri soi, takaan että meitä oli vähintään kymmenkunta kaltaisani vanhaa luuskaa sieltä edelliseltä mestaruusvuodelta vedet silmissä katsomossa. Tytöt juoksivat ja tuulettivat kentällä, me pyyhittiin toisemme kyyneliä katsomossa.
”Ei tässä hätää, ei tässä hätää, me itketään ilosta.” Hoettiin hämmästyneelle pojalle vieressäni.
Kiitos suurista tunteista vanhat ystävät, kentällä ja katsomossa.
Onnea Suomenmestareille.
Kiitos kiitos kiitos.
Kohta alkaa taas itkettää.
Onnea. Ja kiitos.
